Laulu katkesi sille kohdalle yskänkohtaukseen. Ja kun yskä hellitti, sairas huohottaen ja silmät puoliummessa painui vuoteelle. Hän makasi yhä liikkumattomana, kun tuvanovi äkkinäisellä nykäyksellä avattiin ja kookas, rotevarakenteinen nainen maitoastia kädessään astui tupaan. — No, joko — alkoi hän kimakasti sisään astuessaan, mutta lause katkesi kesken hänen huomatessaan vieraan. — Kas niin, vai on täällä vieraita, jatkoi hän äänen muuttuessa hiventä lauhkeammaksi. Sitten hän pyyhkäisi kätensä esiliinaansa ja tuli kattelemaan. Martti selitti muutamalla sanalla taloontulonsa ja käänsi sitten puheen sairaaseen.
— Niin, niin, katkaisi emäntä päivitellen — säälittävää se on … Tuossa hän nyt on maannut kaiken talvea vaivaksi sekä itselleen että muille. Kiusantekoa se sellainen ihan on, kun ei parane eikä kuole. Hyvin minä häntä olen hoitanut. Sen tietää jokainen. Mutta eipäs vain sittenkään kuole, vaikka näkee miten raskasta tämä minulle on.
— Kyllä minä pian. Minä tunnen sen, Hilma. — Sairas tarttui itse puheeseen. Hänen kasvoillaan oli ystävällisen iloinen ilme. Äänen sointu oli kuin rohkaiseva.
Martti ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hämmästys ja inho salpasivat hänen äänensä. Ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli jo emäntä uudelleen paukauttanut tuvanoven kiinni ja hävinnyt näkyvistä.
— Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Ettekö tahtoisi muuttaa jonnekin, jossa saisitte hyvää hoitoa, tiedusteli Martti viimein hellästi tarttuen sairaan käteen. Mielenliikutus värisi joka sanassa.
— Ei, ei! Kiitos vain, minä en tarvitse mitään. — Sairaan kasvot loistivat suuren, sisäisen ilon kirkastamina. — Minä olen niin onnellinen, paljon onnellisempi kuin siihen aikaan, jolloin minä tavoittelin kaikenlaista hyvää täällä maan päällä. — Sairas puristi heikosti hänelle ojennettua kättä. — Se vain minua surettaa, etten tästä suuresta ilostani voi antaa muillekin. Heillä ei ole aikaa kuulla. Ja sitten he eivät ymmärräkään. Ja on kuin sydän monesti ihan pakahtuisi iloon.
— Ettekö te kärsi teitä ympäröivistä oloista, kysyi Martti hiljaa ja arasti. Hänen ajatuksensa kääntyi ehdottomasti oloihin, jotka hänelle itselleen olivat niin kipeän raskaat.
— Kärsi? Ei, ei! Mitä se merkitsee, kun vajaa pian lakkaa ja täydellisyys tulee, kun kuoleva pukee päälleen kuolemattomuuden.
— Paavo Halttunen, sanoi Martti hiljaa ja hartaudella. — Te olette rikas ja onnellinen ihminen. Teidän ilonne on riippumaton elämästä ja sen ulkonaisista oloista.
Ilta oli pimennyt ja kello kävi kymmenettä, kun Martti pikamarssissa läheni kotiaan. Hän avasi hiljaa pihaportin, nousi pitkin harppauksin portaita ja solahti sitten äänettömästi etehiseen.