— Olen niin iloinen, kun te tulitte, puheli sairas heikosti tehden kädellään Martin kättä tavoittelevan liikkeen. — Se oli niin onnellista aikaa se siellä Syrjälässä. Äitikin eli silloin.
Martista näytti siltä kuin pojan silmään olisi kihonnut kyynel. Jos niin oli, painettiin se kuitenkin äkkiä takaisin lähteeseensä.
— Taisitte olla pieni, kun äitinne kuoli, tiedusteli Martti ääni täynnä ymmärtämystä.
— Kävin kahdeksatta. Ja samana keväänä hankki isä muuttoa tännepäin.
— Tulitte tänne suoraan?
Paavo Halttunen nyökkäsi. — Asuin minä kotona niin kauan kuin isä eli, jatkoi hän hetken kuluttua. — Vasta kun talo joutui veljille, lähdin ansaitsemaan.
— Ja miten vanhana?
— Viidennellätoista minä silloin olin. Martilta pääsi huokaus. Hän aavisti mitä kodittomuus tuolla iällä tiesi. Äidittömyyden hän ymmärsi vieläkin kovemmaksi. Hänen kasvonilmeensä puhui sairaalle sanoja selvemmin. Poika jatkoi siitä syystä hiljaa: — Onhan se aikoinaan ollut vaikeata, toiste taas parempaakin, mutta nyt on kaikki, kaikki hyvin.
— Hyvin? Te voitte sanoa niin? — Martti katsoi kysyvästi sairaaseen. Samassa tämä kohoutui puoleksi istualleen vuoteessa ja ennenkuin Martti ennätti sanoa tai kysyä, tahtoiko hän jotain, hän alkoi taudin värisyttämällä, mutta silti vielä ihmeellisen kirkassointuisella äänellään veisata:
"Olen löytänyt sen, josta ennustivat pyhät profeetat muinoisin, jonka päivän nousua vartosivat isät sydämin sykkäilevin."