Mutta katkera hymy väistyi samassa. Se oli sittenkin niin pientä tuo, niin pientä elämän suuren, velvoittavan ja raskaan todellisuuden rinnalla.
Saattajan askeleet kuuluivat poistuvan. Sonja rallatteli iloisesti etehisessä riisuutuessaan. Martti jatkoi kirjeensä kirjoittamista.
Paavo Halttunen muodostui tästäpuoleen keskukseksi, johon Martin ajatukset yhtenään kohdistuivat. Kaikki vapaahetkensä hän säännöllisesti vietti sairaan luona. Hän oli sen tarpeessa oman sisäisen ihmisensä puolesta ja hän tahtoi sitä pojankin tähden. Hän näki sairaan kasvojen kirkastuvan kohta avatessaan oven ja hän ymmärsi, että hänen lyhyet käyntinsä todella olivat — erään köyhän, vanhan vaimon käyntejä lukuunottamatta — ainoat ulkonaiset ilonaiheet pian lähtevän elämässä. Hänelle itselleen oli lisäksi — se, että hän ponnistuksitta ja olemalla vain se mikä hän todella sisimmässään oli, valmisti toiselle iloa — suuriarvoinen ja harvinainen kokemus. Hän oli tottunut arvosteluun "joutava", "kummallinen", "turhanpäiväinen".
Mutta juuri siitä syystä, että se mitä Martti teki sairaan hyväksi, tuotti hänelle pelkkää iloa, se ei häntä kokonaan tyydyttänyt. Hän häpesi aina niitä sydämellisiä kiitoksia, joita hän sai. Mitä merkitsi se, että hän oli tuonut vähän mehuvettä ja oman päänaluksensa sairaalle enemmän kuin sekään, että hän istui joutohetkensä täällä itse silloin aina saaden sisäiselle ihmiselleen sitä, mitä hän paraiten tunsi tarvitsevansa. Kieltäytyä, uhrata hän olisi tahtonut. Kaikkein mieluimmiten hän olisi toimittanut sairaan hyvän hoitajan huostaan, tai ottanut omaan kotiinsa. Mutta rahallisista syistä ei edellinen ollut mahdollista, muista jälkimmäinen.
Jos Martti itse vähäksyi toimintaansa Paavon hyväksi, arvosti sairas sitä sitä korkeammalle. Niin kiitollinen kuin hän olikin sen vähävaraisen vaimon käynneistä, joka vähistä varoistaan kantoi hänelle paraimmat palansa, eivät nämä voineet hänelle merkitä sitä, mitä puheluhetket Martin kanssa. Hän tunsi, että oli kuin päivä kirkkaana ja sisältörikkaampana olisi valjennut vain siitä ilosta, että sai odottaa Marttia.
Voittaakseen aikaa oli Martti ottanut tavaksi kulkea sairaan luokse erästä metsän poikki johtavaa oikotietä, jonka hän oli löytänyt. Kerran tavallista joutuisammin kiiruhtaessaan päämääräänsä hän näki hämmästyksekseen pyöräilijän tulevan metsäpolkua pitkin. Kohdalle tultuaan hypähti mies ketterästi maahan ja ojensi kasvot säteilevinä kättä Martille.
Vastaantulija oli pastori Kairi, jota Martti ei ollut tavannut muutamaan vuoteen. Niilo Ension ristiäispäivästä asti olivat nämä molemmat miehet tunteneet kasvavaa mielenkiintoa toisiinsa. Muutamana kesänä he Syrjälän tienoilla olivatkin olleet ei ainoastaan kanssakäymisissä, vaan myöskin jonkinlaisessa yhteistoiminnassa paikkakuntalaisten keskuudessa — jolloin heidän ympärilleen kerääntyneeseen piiriin muiden muassa kuului Eemeli Halttunen. Senjälkeen kuin pastori tuli nimitetyksi kokonaan toisella taholla olevaan pitäjääseen, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet. Kirjevaihdon kautta he ainoastaan olivat koettaneet ylläpitää alkunsasaanutta ystävyyttä.
Pastori asetti pyöränsä nojaamaan männynrunkoa vastaan, laski molemmat kätensä Martin hartioille ja aivan säteili ilosta. — Terve, sinä vanha ystävä! Olipa tämä onnellinen sattuma!
He asettuivat muutamalle kumossa olevalle koivunrungolle ja rupesivat juttelemaan ja pastorin iloisesti jatkaessa ihmettelyään tästä odottamattomasta tapaamisesta, kiinnitti Martti huomiota hänen päivettyneisiin kasvoihinsa ja voimaa uhkuvaan olentoonsa. Hän tunsi tätä tehdessään jonkinlaista haikeata iloa siitä, että toisilla oli sitä, jota hän itse kaipasi.
— Ja täällä sinä elää nutustelet, puheli pastori yhä iloisesti — etkä anna tietoa itsestäsi, et edes vaikka se ihme on tapahtunut, että minä olen mennyt kihloihin.