Kihloihin! Martti tunsi kuin pettyvänsä. Ja samalla ihan rupesi ahdistamaan rintaa — toisen puolesta. Toveri oli ollut kadehdittavan vapaa. Ja samalla hän oli ihaillut toisessa sitä kypsyyttä, jota hänellä itsellään ei ollut siihen aikaan, kun sitä olisi tarvittu. Hän muisti, että Sonjan herättämä keskustelu Niilo Ension ristiäisissä naimisista ja naimattomuudesta oli tuntuvasti lisännyt hänen mielenkiintoaan pastoriin. Nuoruusiälle harvinaisella selvänäköisyydellä pastori oli puhunut naimisissaolon persoonallisuutta sitovasta ja ulospäinsuuntautuvaa työtä ehkäisevästä luonteesta. Ja se, että hän itse vuosi vuodelta oli pysynyt naimattomana, oli aina Martista tuntunut sekä ilahduttavalta selvänäköisyydeltä että voitolta. Ja nytkö hänkin!
— Kyllä olosi tästä puoleen tulee tuntuvasti muuttumaan, jatkoi Martti onnitteluihinsa ja huokasi samalla huomaamattaan. — Naineena on miehelle mahdotonta elää niinkuin sinä tähän asti olet elänyt — niin periaatteittensa mukaisesti, tarkoitan.
— Mahdotontako? — Pastori nauroi. — Ei hyvä ystävä. Tästä puoleen se vain tapahtuu kaksinkertaisella voimalla. Me olemme jo olleet vuoden kihloissa, vaikka nyt vasta olemme antaneet asian toisillekin tiedoksi. Ja minkälaista luulet yhdessäolomme olleen? Luuletko, että olemme kuherrelleet pappilani nurkissa? Ei, tiedätkö, me olemme vain kuin parihevoset, joille on kevyempää ja iloisempaa kulkea rinnan työssä kuin yksin. Sinä tiedät, että minulla pappilassa on ollut vain pari huonetta itseäni varten. Muissa olen pitänyt sairaita tai kodin ja hoivan tarpeessa olevia, joita mummoni on hoidellut. Tästäpuoleen saamme 3 huonetta itseämme varten ja vaimossani, joka on sairaanhoitajatar, mitä parhaimman avun työssä. Sen olen jo nähnyt, kun yhdessä olemme touhunneet. Martti huokasi syvään. Hän muisti omaa kihlausaikaansa. Sen hurmaa, sen ristiriitoja, sen suuria lupauksia. Ja tulos, tulos, minkälainen oli se ollut?
Ja kuitenkin oli hänen tahtonsa silloinkin ollut rehellinen.
Pastorin suu ja silmät yhä vain nauroivat. — Jos sinä, hyvä ystävä, olet pitänyt minua jonkinlaisena naimattomuudenapostolina, olet todella erehtynyt. Lähtökohtaan nähden vain olen ollut toisella kannalla kuin suuri yleisö. Nuo Eira-neidin puheet Niilo Ension ristiäisissä tekivät minuun pysyvän vaikutuksen. Minäkin uskon nyt, että monet avio-onnettomuudet olisivat vältettävissä, jos ei yleensä oltaisi sillä kannalla, että naimisiinmeno ikäänkuin kuuluu asiaan. Olisi lähdettävä siitä, että se ei kuulu asiaan, ellei se käy sisäiseksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen, se käy välttämättömäksi vasta silloin, kun todella olen tavannut sen, joka on luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani, on oman olemukseni täydennys niin selvällä ja tuntuvalla tavalla, etten voi tulla toimeen ilman häntä. Tätä käsitystä saan ehkä kiittää siitä, että nain kauan olen saanut nauttia naimattomuuden täydestä vapaudesta ja lopuksi löytänyt sen oikean, nimittäin Eira-neidin suojatin ja sanoisinko "pikku siskon", kuten hän itse nimitti itseään. Morsiameni on Airi Kaarre.
Martinkin mieli alkoi sulaa siitä sydämellisestä ilosta, jota pastorin koko olemus säteili. Olihan kevät kevättä aina — huolimatta siitä, että elämässä oli paljon hallan panemaa. Ja tuollainen rohkea, yhteinen itsensäunohtava uurastus yhteishyväksi ei suinkaan olisi kantamatta hedelmää.
Hän puristi sydämellisesti toverinsa kättä. — Minä voin täydesti iloita kanssasi, vaikka et olekaan — kuten ehkä olin toivonut — mikään naimattomuuden apostoli. Mutta omasta puolestani olen nykyään enemmän umpikujassa kuin ehkä koskaan. Minä alan uskoa, että vain häikäilemätön yksipuolisuus vie johonkin tuloksiin elämässä. Se, joka riistäytyy irti kaikista tavallisen elämän vaatimuksista, joka elää Diogeneksen tai jonkun paljasjalka-apostolin elämää, hän voi esimerkillään jotain tehdä ja vaikuttaa nykyisten nurjien olojen parantamiseksi, mutta se, joka koettaa kulkea jonkinlaista keskitietä, hän luisuu vähitellen auttamattomasti tavanmukaisen elämän mukavuuteen ja ylellisyyteen.
Pastori nauroi. Kova tuomio minulle — minä näet olen juuri matkalla Helsinkiin, jossa me yhdessä aiomme ostaa porsliinia, syömäkaluja ja sen semmoista. Pelkään pahoin, ettei Diogenes koskaan ollut sellaisessa hommassa.
Martti ei voinut olla naurahtamatta. Mutta samalla hän nousi. Paavo Halttunen oli edellisenä päivänä ollut tavallistakin huonompi. Ja tämä odottamaton tapaaminen oli jo vienyt paljon aikaa. — Eihän sinulta nyt saakaan oikeata vakavaa sanaa. Paras kun lähden, lisäsi hän veitikkamaisesti.
Pastori talutti pyöränsä esille. — Saapa kuin saakin — kaikesta huolimatta — sanoi hän iloisesti. — Monet arvelevat kotia perustaessaan, minkä verran he voivat hankkia itselleen. Me ajattelemme ensi sijassa sitä, mistä me suinkin voimme kieltäytyä. — Hän puristi Martin kättä ja hypähti pyörälleen. — Kun syömäkalut ja keittoastiat on ostettu, tulemme teille vierailemaan, huusi hän taakseen katsoen. Sitten hän katosi tien käänteeseen Martin lähtiessä puolijuoksua jatkamaan matkaansa.