Kun hän jonkun ajan kuluttua hengästyneenä avasi Halttusten tuvanoven, oli hänen ensi ajatuksenaan, että hän tuli myöhään. Paavo makasi vuoteellaan kuoppiinsa painuneet silmät ummessa ja kasvoillaan palttinan valkeus. Sisäänpainunut rintakehä nousi ja laski miltei huomaamattomasti.
— Noin hän on maannut jo pari tuntia, selitti Viljamin vaimo, joka seisoi vuoteen jalkopäässä selkä suorassa, kädet lanteilla puuskassa ja kasvoillaan uteliaan odottava ilme Joukko sekä omia että lähimmän naapurin lapsia tungeskeli hänen ympärillään, hekin uteliaina vilkaisten kuolevaan.
Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja otti Paavon käden hellävaroen omaansa. Hän tunsi valtimon tykkivän epätasaisesti ja heikosti.
— Minä sanoin hänelle, puheli yhä emäntä, — että mitäpä maisteri joutais joka päivä juosta työmiestä kuolettamassa, mutta hän vain odotti, kun maisteri oli luvannut. Ja siihen odotukseensa taisi nyt nukkua. Minulla onkin jo lakanat ja laudat reilassa. Ja kirstukin odottaa aitassa. Saatiin niin halvalla, kun se ruotiukko, jolle se oli tilattu, parani.
Martti painoi päänsä lähemmä sairasta kuin päästäkseen kuulemasta emännän puheita. Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, kuin hänellä ei olisi muita toivomuksia ollutkaan, kuin että Paavo vielä kerran avaisi silmänsä, näkisi, että Martti sittenkin oli pitänyt lupauksensa ja antaisi hänelle vielä silmäyksen täynnä tuota taivaallista iloa ja voittovoimaa, joka ihmeellisellä tavalla oli kirkastanut koko hänen kärsimysten runteleman ruumiinsa.
Näytti siltä kuin Martti olisi odottanut turhaan. Hetki kului toisensa jälkeen, ilman että näkyi minkäänmoista muutosta. Kului tunti, toinen ja kolmaskin. Martti istui yhä liikkumatta vuoteen ääressä. Silloin sairas äkkiä avasi silmänsä ja katsoi kirkkaasti ympärilleen. — Te tulitte kuitenkin, sanoi hän heikosti huomatessaan Martin.
— Minä olen istunut tässä jo kauan.
— Olen tainnut nukkua. Nyt tuntuukin niin hyvältä. Ei ahdista enää ja rinta on kuin keventynyt.
Emäntä, joka oli tullut vuoteen viereen, katsoi virkistyneeltä näyttävään kuolevaan, kasvoillaan peittämättömän pettymyksen ilme. — Taisi lähtö jäädä kesken, sanoi hän ja naurahti lyhyeen kuin sukkeluudelle.
Sairas ei näyttänyt huomaavan mitä hänelle sanottiin. Ainakin hän alkoi puheen kuin noudattaen omaa ajatusjuoksuaan. — Kiitoksia, Hilma, kaikesta avusta ja vaivannäöstä, sanoi hän selvään ja kuuluvasti. — Ja sanokaa kiitokseni veljillekin ja kaikille, jotka ovat minua auttaneet. Tämä maisterin antama pehmeä tyyny, sen minä tahtoisin jättää Helinskalle, joka minua niin usein on muistanut. Ja kaikille minä toivotan, että he saisivat tällaisen suuren, suuren ilon! — Hän puhui hitaasti, mutta tyynen iloisesti, aivan kuin hän ei olisi tuntenut mitään kipua, vaikka rintakehä vaivalloisesti nousi ja laski. Äkkiä hän kohottautui vuoteessa, käsi tapaili Martin kättä ja kasvoille nousi kirkas hohde.