"Olen löytänyt sen, joka itse on tie, ja mun vaaroista vapauttaa, joka kuoleman varjoista valohon vie, erämaan — —"
Laulu katkesi. Kirkastunut, kuin avattuja taivaita heijastava katse kääntyi ympärillä seisoviin, rinta korahti pari kertaa ja henki oli jättänyt murtuneen majan.
* * * * *
Martti kulki hitain askelin ja ajatuksiin vaipuneena kotiinsa päin. Kaikki mainen oli kuin häipynyt hänen katseiltaan. Hän oli sen ylevyyden valtaama, joka ihmishengen voittoisassa täältä-siirtymisessä ehdottomasti kohtaa jäljelle jääneitä. Ajatuksiinsa painuneena hän ei edes tullut huomanneeksi hänelle tutuksi tullutta oikotietä, ennenkuin se oli jo jäänyt hänestä matkan jäljellepäin. Kello oli paljon ja elokuunilta pimeni pimenemistään. Hän koetti siitä syystä parantaa erehdystään pyrkimällä poluista huolimatta suorinta tietä metsän läpi.
Oli jo pimeä ja Martti kompastui tuontuostakin, milloin kiviin, milloin maasta koholla oleviin puunjuuriin. Hän koetti jouduttaa kulkuaan, mutta enenevä pimeys kietoi hänen jalkansa kuin näkymättömään verkkoon.
Äkkiä pääsi häneltä äänekäs huudahdus. Hän oli ollut kompastumaisillaan ja käden haparoiden etsiessä tukea se oli sattunut maassa olevaan ihmisolentoon.
— Ketä täällä? — Hän sai käteensä jotain ohutta ja pehmeää — kaistaleen naisen puvusta. Hän tunsi sen. Tytön ääni kirkaisi samassa ja risahtelevat oksat todistivat nopeasta paosta.
— Tässä on toinenkin, sanoi hän päättävästi ja sai kätensä isketyksi nuorukaisen käsivarteen. Mies oli nähtävästi vielä maassa eikä voinut aivan nopeasti livahtaa tiehensä.
Martti muisti taskussa olevat tulitikkunsa ja veti ne äänettömästi esille. — Kuka sinä, poikapoloinen olet, sanoi hän huoaten. Samassa hän raapaisi tulta ja tunsi — Niilo Ension.
Tulitikku putosi maahan ja sammui. Niilo Ensio tunsi isän raskaasti painuvan häntä kohden.