Hän nousi hitaasti ja vastahakoisesti, pidellen isää käsipuolesta kunnes hän viimein tunsi, että isä jälleen seisoi omassa eikä hänen varassaan. Silloin hän äänettömästi alkoi astua eteenpäin yhä pidellen isää.
Martti ei puhunut eikä ajatellut, hän tiesi vain, että hän taivaan esikartanoista oli palannut tuskien maahan.
Eiralla oli vieraita — entisiä lastentarhalapsiaan, jotka nyt kävivät kansakoulua, mutta yhä ylläpitivät läheistä yhteyttä lastentarhatätinsä kanssa. Jokaisella vieraista oli sekä paljon että tähdellistä kerrottavaa tädille. Heillä oli kullakin "kesäpuutarhansa", joita he kilpaa olivat hoitaneet ja joiden tuloksista oli kerrottava. Muuan oli ollut pari viikkoa maalla sukulaisissa ja siellä oli hänelle luvattu paikka kohta kun hän vuoden kuluttua saisi kansakoulukurssin loppuun suoritetuksi. Hän tahtoi kuulla tädin mieltä tässäkin asiassa.
Istuttiin lehtimajassa Eiran huoneen edustalla. Tytöillä oli käsityöt matkassa ja Eira tarjoili ruusunmarjahilloa.
Silloin Eira hämmästyksekseen huomasi Martin pihaportilla, ja näki hänen siitä kääntyvän suoraan Eiran omaan huoneeseen. Hän oli huomattavan kalpea ja jo se, että hän tuli — ensikertaa naimisiinmenonsa jälkeen näin yksin ja odottamatta, todisti, että jotain erikoista oli tapahtunut. Mutta mitä? Ja miten nyt edes saada tilaisuutta puhumiseen. Tytöt olivat tulleet pitkän matkan takaa ja tietysti varanneet aikaa itselleen runsaasti.
Eira sai joukkonsa järjestetyksi ja heille huvittavan kirjan seuraksi.
Sitten hän kiiruhti huoneeseen.
Martti istui äitinsä pienessä keinutuolissa pää käden varaan painuneena. Hän kohotti päätään hiukan Eiran tullessa ja nyökkäsi sanomatta mitään.
— Martti, sinä olet sairas? — Eira asettui läheiselle tuolille ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Martti pudisti päätään. — En, en, anna minun vain olla.
Eira otti esille käsityönsä, ja he istuivat pitkän aikaa vaieten. Eira huomasi silloin tällöin katsoessaan Marttiin, että tällä hetkittäin oli silmät puoliummessa. Äärimmäinen joko sielun tai ruumiin herpaantuminen tuntui koko hänen olennossaan.
Jonkun ajan kuluttua pistäytyi Eira juttelemaan puutarhassa istuvien vieraittensa kanssa. Palatessaan hän asettui töineen siihen korituoliin, jota Martin äiti oli rakastanut ja joka keinutuolin kera oli ainoa tänne tuotu kalu. — Tuntuuko vähän paremmalta, kysäisi hän arasti huomatessaan, että Martti hetken katsoi häneen pitkään.