Martti sivuutti kysymyksen. — Kerro minulle jotain äidistä, sanoi hän hiljaa. Eira näki muutaman suuren kyynelkarpaleen vierähtävän hänen poskipäätään pitkin.

Eirasta tuntui tänä hetkenä siltä kuin kaikki mitä hän olisi tahtonut muistaa olisi ollut poispyyhkäisty hänen sisimmästään. Hänen täytyi turvautua pikkupieniin arkisiin asioihin, jotka etsimättä tulivat mieleen. Hänellä ei ollut aikaa eikä varaa valikoida. Hänen täytyi vain noudattaa pyyntöä. Sillälailla hän poimi esille muiston toisensa jälkeen. Hän haki niitä kuin kellastuneita lehtiä muistikirjan välistä. Hän hengitti niihin sisimpänsä lämpöä, sai ne elämään, tuoksuamaan ja ojensi ne sellaisina Martille.

Martti istui tuoliinsa painuneena, katse maassa kiinni ja hartiat kumarassa kuin raskaan taakan kantajalla. Hänen huountansa oli raskasta ja väsynyttä kuin lakkoa tekevän koneiston toiminta.

Eiran kertomukset näyttivät kuitenkin vähitellen vaikuttavan häneen kuin elvyttävä lääke sairaaseen. Katseeseen tuli eloisuutta, ensin itsetiedotonta kuin vasta heräävän lapsen, sitten valveutuneempaa, itsetietoisempaa, mutta samalla suuren väsymyksen vaimentamaa.

— Kerro nyt sinäkin jotain, sanoi Eira viimein työntääkseen keskustelua jonkinlaista tulosta kohti.

Hänen sanansa vetäisi kuin sulun patoutuneitten tunteiden tieltä. Martti kavahti pystyyn, alkoi hätäisesti astuskella lattiata ristiin ja rastiin samalla kuin sanat ryöpyten syöksyivät hänen huuliltaan.

— Itsestäni, itsestäni! Ja sinä luulet todella, että tällaisesta on mitään kerrottavaa? Niin — sitä ehkä, että minä olen tullut tänne kuin kuoliaaksi haavoitettu koira, joka ryömii isäntänsä jalkojen juureen saadakseen kuolla hänelle rakkaassa paikassa. — — Eira, tiedätkö, että sitä voi kuolla, vaikka ruumis jääkin eloon. Ja tällainen kuollut olen minä. Minä olen nähnyt itseni ja oman elämäni. Siitä olen saanut kuoliniskun. — — Eira, minä olen kelvoton puoliso, kelvoton opettaja, kelvoton isä. Kaikki, kaikki on minulta ja minun kauttani tuhoutunut. Ja nyt kun sinä kerrot minulle äidistä, kun minä olen näillä paikoilla, missä aivan kuin tunnen hänen kätensä kosketuksen, nyt nousee sisimmästäni suurena hätähuutona kysymys, eikö olisikin ollut parempi, jos minulla olisi ollut toisenlainen äiti — isänlainen, joka olisi ollut kova, kova. Ehkä hänen kovuutensa olisi ajanut pois minusta sen raukkamaisuuden, joka on minut tuhonnut.

Hän painui huohottaen takaisin keinutuoliin. Eira näki sisäisen kyyneleettömän itkun puistattavan häntä. — Älä noin kerää syytä syyn päälle itsellesi, sanoi Eira hiljaa, äänessään suuri lempeys. Hän ei saanut mitään muuta sanotuksi ja hän tunsi vaistomaisesti, että tarpeellisin apu nyt oli annettava siinä muodossa, että se houkutteli Marttia oikein perinpohjin keventämään mieltään.

He olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Martti uudelleen alkoi puhua, mutta nyt hiljaa ja harvakseen aivan kuin hän olisi ollut yksin. — Minun elämässäni täytyy olla jotain hirvittävän kieroa. Sitä ajatusta on mahdoton väistää. Minä olen vielä paraassa iässäni ja kuitenkin nostan aamun tullen vaivoin uuden päivän taakan hartioilleni. Olen kuin vanha, loppuunkulunut hevoskoni, joka ei enää jaksa lähteä taipaleelle. Ja mitä olen tehnyt? Millaista on tähänastisen työni jälki? Monen monella opettajalla on ollut työtä enemmän kuin minulla. Olenko sitten muka sisäisesti tehnyt työtä, joka on kuluttanut? Minähän tahdoin olla oppilailleni muuta kuin tietoautomaatti. Mutta mitä olen ollut? Jokunen avun tarpeessa oleva oppilas on osunut kotiini. Häntä autoin murheissani siitä, että apuni oli mitättömän pieni ja samalla tuskaisesti kysyen itseltäni, teinkö minä velkaantuneena ehkä väärin, kun ensinkään autoin. Jokunen arka, ehkä umpimielinen poika muistelee minua joskus kiitollisuudella, siksi että ymmärsin häntä paremmin kuin muut. Siinä ainoa, mitä tietojen jakamista lukuunottamatta olen voinut antaa opettajana. — — Entä koulun ulkopuolella? Minähän tahdoin muistaa olevani veljen suhteessa jok'ainoaan ihmislapseen? Ja mitä olen tehnyt? Ehkä joskus tilapäisesti ollut avuksi jollekulle, siinä kaikki. Olen koettanut olla maltillinen, tasapuolinen, ja lopputulos on nollan arvoista. Minä en ole uskaltanut iskeä.

— Martti, ei jokainen ole kutsuttu reformaattoriksi, koetti Eira
katkaista. — Siltä, joka iskee, kysytään monesti häikäilemättömyyttä.
Hänellä on lupa olla sokea sellaisellekin, jota muiden täytyy nähdä.
Sinä olet ollut uskollinen omalle kutsumuksellesi.