Hän ei uskaltanut vastata. Hän tiesi vain sen, että hän oli saanut aavistuksen siitä, mitä ja miten hän olisi voinut antaa. Hän oli monesti miltei surrut sitä, että omasta kohdastaan oli niin kokonaan ilman kokemuksia rakkauselämän alalta. Hän oli pitänyt sitä jonkinlaisena naisluonteensa puutteena, ehkä epänaisellisuutena. Hänhän ei edes ollut kaivannut mitään, ei rakastumista, ei omaa kotia, ei edes omia lapsia. Tuo kaikki oli ollut olemassa jonakin, jolle hän teoriassa pani paljonkin arvoa, mutta jolla ei ollut minkäänmoista sijaa hänen omassa elämässään. Ja nyt …
Hän meni puutarhaan, keräsi sieltä kukkia omista penkeistään, hajuherneitä, reseedoja, orvokkeja.
Hän oli paraiksi saanut kaikki järjestetyksi, kun kuuli tutun vihellyksen ulkoa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi Väinö Eerola kynnyksellä. Hän jäi seisomaan paikalleen, katsoi arvellen ympärilleen ja pani tapansa mukaan silmänräpäyksessä kaikki arvostelunsa vaakalaudalle.
— Kukkia — järjestelemistä — juhlaa. — Hän ojensi kättä Eiralle kasvoillaan utelias kysymys.
Eira pudisti päätään. Hän ei voinut itselleenkään selittää tätä, mutta hän tiesi vajaassa vuorokaudessa kokeneensa enemmän kuin monen pitkän vuoden varrella.
Eerola painui hänelle etuoikeutetuksi tulleeseen korituoliin, sytytti savukkeen ja antoi hienon siniharmaan savupilven leijailla kattoa kohden.
Hänen tupakoimisensa tiesi tavallisesti kahta äärimmäistä tilannetta: joko hän tahtoi rentonaan antautua nauttimaan tarjona olevasta lepohetkestä tai hän etsi jonkinlaisessa ulkonaisessa toiminnassa vapautusta tavallista voimakkaammilta sisäisiltä elämyksiltä.
Eira kertoi muutamin sanoin Martin edellisenä iltana tapahtuneesta käynnistä. — Minä olen valvonut koko yön. Ja pitkin päivääkin — ihan puoleen päivään asti. — Koko olemukseni on ollut ainoana hätähuutona hänen puolestaan. Mutta sitten sain kuin suuren rauhan. Minä tiedän, että hän nyt tavalla tai toisella on voittanut.
Väinö Eerola ei puhunut mitään. Hän vain katsoi ja pani vaa'alle. Eira oli hänestä aina ollut erinomaisen raitishenkinen ihminen. Ja kun hän nyt rupesi puhumaan tällaisia, oli siinä selvät sairastumisen oireet tai — oli tässä jotain mystillistä, ilmiö — senluontoinen kuin langaton sielullinen sähkölennätin.
— Tätä Martin käsittämätöntä voittoako sinä nyt juhlit, kysäisi hän vähän purevasti karistaessaan tuhan savukkeestaan läheiselle kukkalautaselle.