— En tiedä. Minä en voi selittää mitään. Minä tiedän vain, että olen kokemassa jotain suurta ja ihmeellistä.
— Ehkä itsessäsikin?
Kysymys tuli odottamattomana ja nosti hetkellisen punan Eiran poskille.
— Niin, miksi en voisi sanoa sitäkin.
— Sinussa on jotain sellaista ihmeellistä, melkein juhlallista — ihan kuin olisit löytänyt suuren salaisuuden omasta olemuksestasi.
— Ehkä olen nähnyt, että olisin voinut rakastaa ja miten. — Eira sanoi sen hyvin hiljaa. Hänen äänensä värähti. Onnestako vai tuskasta? Eerola ei ollut selvillä siitä. Mutta sen hän tiesi, että hänen poskiaan äkkiä alkoi kuin polttaa ja että täytyi hyökätä kävelemään edestakaisin pitkin lattiata. Hänhän oli viskannut sanat tulemaan noin vain umpimähkään ajattelematta mitä sanoi. Hän oli oppinut niin perin vapaaksi Eiran seurassa ja nyt tämä hiljainen, tunteentäyteisenä annettu luottamus.
Hän häpesi, häpesi. Hän oli kovin, miehisin kourin käynyt käsiksi johonkin sanomattoman hienoon ja arkaan.
Hänenhän olisi pitänyt aavistaa! Ja hän olikin aavistanut — joskin vain hetkittäin ja vaistomaisesti. He kaksihan olivat niin erehdyttävän lähellä toisiaan muutenkin. Mutta Eira, joka oli sellainen hiljainen, syvällinen ymmärtäjä ja hän kun oli kasvanut rinnan Martin kanssa, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt ja rakastanut tuollaista herkkää, syvällistä sielua?
— Eira, sanoi Väinö viimein, — hän seisoi ikkunan ääressä, silmäili itsepintaisesti ulos ja lähetti sanat kuin olkansa yli Eiralle. — Suuri lahja vaatisi suurta vastalahjaa. Mutta minä sanon sinulle, että se mikä on kauneinta ja herkintä naisen sielussa tekee kömpelön miehen ihan mykäksi. Sitä ei voi mitään, tuntee vain, että vähintään pitäisi mennä pihalle ja riisua saappaat jaloistaan.
Eiralle tuli vedet silmiin, vaikka suu hymyili. Hän tiesi minkä arvoisia nuo sanat olivat.
Väinö Eerola seisoi yhä ikkunan ääressä. Hän ajatteli Eiraa ja hän ajatteli itseään. Mitenkä raitista, tyyntä ja tyydyttävää Eiran elämä oli ollut — vapaata kaikesta kaihomielisestä ja sairaanmakuisesta kaipuusta. Se oli ollut työpäivä, joka muistutti iloista hyörinää kukkaisella kedolla heinänteon aikaan tai tarhurin tointa, jossa jokainen päätään nostava kukka tuottaa vaalijalleen mielen täydeltä iloa. Ja tämän ohella mitä sankarillista voimaa oman itsensä unohtamisessa!