Hän ajatteli itseään. Jos hän olisi antanut täyden luottamuksensa vastalahjaksi, olisiko se ollut tällainen lumpeenpuhdas anti?
Hän kääntyi takaisin huoneeseen päin. Eira istui matalalla, pienellä jakkaralla. Hän oli kiertänyt kätensä ristiin polven ympärille, poskilla hehkui hieno puna, silmien loiste oli lämmin ja syvä.
— Eira, sinä olet äidillisen naisen perikuva, pääsi Väinöltä aivan kuin vastustamattomasti. — Ja äidillisiä naisia me tarvitsemme — ei sellaisia, jotka meitä kiihoittavat ja kuluttavat.
— Sinä tarkoitat, että minä olen takkuinen talvivarpunen, johon ei rakastuta!
— Minä tarkoitan, että me miehet olemme tomppeleita. Me juoksemme kirkasloisteisten perhosten perään, mutta hyvä on työntämällä työnnettävä meidän eteemme, että me sen näkisimme.
— Erehdys voi myöskin johtua hyvyydestä, puolusteli Eira hiljaa — ja mielen puhtaudesta, joka ei voi epäillä toista.
— Niin, niin. — Väinö ymmärsi hänen ajattelevan Marttia. — Mutta se, jonka omat saappaat ovat savessa, tietää, että tiellä on rapakkoa.
Eerola nousi ja meni uudelleen ikkunan ääreen, jossa karisti tuhan savukkeestaan. Katsoessaan tielle päin hän näki Niilo Ension viskautuvan pyörältään ja avaavan pihaportin. Muutaman sekunnin kuluttua seisoi poika huoneessa. Hän oli palttinan valkea ja hänen huulensa vavahtivat. — Isä, sai hän sanotuksi — isä — ei mitään muuta. Eira ja Väinö olivat samassa lähtövalmiina.
Hämärsi jo Martin astuessa yli kodin kynnyksen. Etehisessä hän näki valoa vierashuoneesta. Iloisista äänistä hän tunsi kaksi, vallattoman naapurirouvan ja sen herran, jonka seuraa Sonja nykyään erikoisesti suosi.
Martti livahti hiljaa omaan huoneeseensa ja painoi oven kuulumattomasti kiinni. Huoneessaan hän kulki jonkun aikaa edestakaisin lattiata pitkin, sitten hän asettui pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan.