Hänen mielentilansa oli hänelle itselleen käsittämätön. Hän ei enää tuntenut tuota polttavaa, sisäistä tuskaa, joka aikaisemmin oli ahdistanut häntä kuin mielipuolisuuden rajalle asti. Mutta hän ei myöskään voinut sanoa, että hän oli saanut jotain, joka todella olisi poistanut hänen huolensa. Ja sittenkään taakka ei enää tuntunut painavan. Ehkä siitä syystä, että hän kerrankin oli sanoin voinut antaa osan siitä toiselle, ehkä myöskin siksi, että toinen voimakkaalla tahdonotteella oli tarttunut häneen nostaakseen häntä näkemään elämää persoonallista tuskaa korkeammalta tasolta.
Martti oli liian väsynyt selvitelläkseen itselleen sisäistä tilaansa, mutta samalla hän tunsi tarvetta jollain tavoin antaa muotoa sille, joka epämääräisenä ja vaistomaisena läikähteli hänen sielunsa pohjalla.
Kun hän oli kirjoittanut pisteeseen, kääräisi hän paperin siihen vilkaisematta kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Sitten hän hitaasti alkoi riisuutua.
Herpaantuminen oli seurannut sitä äärimmäistä ruumiinkin voimissa tuntuvaa järkytystä, jonka alaisena hän vasta oli ollut. Hän vaipui siitä syystä pian uneen, rauhalliseen, tasaiseen lapsenuneen.
Aamuaurinko paistoi kirkkaasti hänen vuoteeseensa hänen herätessään seuraavana aamuna. Kello oli vasta sivuuttanut 6. Hän ei siitä syystä pitänyt kiirettä, vaan jäi vielä hetkeksi vuoteeseen. Tuntui niin käsittämättömän hyvältä. Se, että hän näin varhain oli herännyt ilman minkäänlaista ulkonaista pakottavaa syytä, oli jo sinänsä hänelle mieluista. Hän oli tottunut loppumattoman uupumuksen tunteeseen, joka jokaisena uutena aamuna kahlehtimalla tahtoi kahlehtia häntä uneen. Ja se, että hän heräsi virkistyneenä koko ruumiissaan, oli toinen ihme. Joka alkava päivä oli jo kauan puhtaasti fyysillisessäkin suhteessa ollut hänelle taakka, jonka hän vaivoin nosti hartioilleen. Nyt tuntui päivänvaloon herääminen lahjalta, josta hän vaistomaisesti kiitti. Taakka oli poissa. Hän tunsi seisovansa kuin jonkin uuden kynnyksellä odottaen jotain hyvää, suurta ja suloista.
Hän hypähti pystyyn, työnsi raollaan olleen ikkunan selkoselälleen ja tunsi, miten ikkunan alla kukkivien ruusujen tuoksu tuulen henkäyksessä lehahti hänen kasvoilleen. Etäämmällä hän näki kaistaleen pellonpiennarta heloittavan kesän kirjavassa kukka-asussa ja läheisestä koivikosta kuului lintujen piiperrystä. Vanhemmat opettivat poikasiaan lentoon.
Martti painui hartaana ikkunan ääreen. Kuinka kaunista kaikki oli! Ja miten koko luomakunta tuntui kiittävän elämän ihmeellisestä lahjasta! Lahjalta se ei hänestä ollut tuntunut pitkiin aikoihin, musertavalta taakalta vain. Mutta tänään hänkin tunsi kiitosmieltä, tunsi kaikesta huolimatta elämän suureksi ja ihmeelliseksi lahjaksi.
Hänen kätensä liittyivät ristiin. Hyvä Jumala, että hänkin todella saattoi tuntea tällaista lapsellista iloa olemassaolosta, iloa, jota hän tuskin lapsenakaan oli tuntenut — vielä vähemmän myöhemmin. Hän siirsi molemmat kätensä auringon lämmittämälle ikkunalaudalle. Ne olivat laihat ja luisevat. Niiden oli tavallisesti vilu. Nyt tuntui niin hyvältä, kun aurinko niitä lämmitteli. Sen paisteessa oli kuin hellävaraista hyväilyä.
Hänen täytyi ajatella äitiä. Ehkä oli äiti häntä tänä hetkenä hyvinkin lähellä. Ja kenties hänkin näki, että hänen poikansa oli oppinut sitä, mitä äiti turhaan oli koettanut opettaa hänelle: kiittämään elämän lahjasta riippumatta siitä, mitä se tullessaan toi.
Martti pukeutui verkalleen, katsoi sitten kelloaan ja asettui uudelleen ikkunaan nähdessään, että aamiaiseen vielä oli runsaasti aikaa.