Työtään hän tänä aamuna ei muistanut. Se oli kuin muutkin arkiset olot kokonaan häipynyt hänen tajunnastaan. Hän eli vain siitä suuresta pyhäisestä ilosta, joka näkymättömästi kuin kaste oli vuotanut hänen sisimpäänsä.
Miten se oli tullut ja mistä?
Hän muisti edellistä iltaa. Ajatus pysähtyi Eiraan. Hän oli auttanut. Mutta hänestä ei tämä ihmeellinen, sisäinen ilo ollut kotoisin. Siinä oli jotain korkeampaa.
Paljon auttavaa oli kuitenkin ollut siinä mitä Eira sanoi, vaikka sanat aluksi olivat kuin kimmonneet pois Martista sen pohjattoman tuskan tähden, joka häntä hallitsi. Mutta nyt niistä lähti kuin voimaa.
Se etenkin oli niin lohdullista, ettei elämän tulos riippunut ulkonaisista saavutuksista ja että toiset olivat kutsutut kärsimiseen, sillä välin kuin toiset toimintaan. Ja kärsimyksien mitta oli hänen kohdallaan ollut runsas, ei vähin sen kautta, että kärsimys oli tullut muodossa, jota ei voinut eikä saanut uskoa toisille.
Tuollainen näkymätön, sisäinen kärsimys oli laadultaan erikoisen raskas. Siihen meni voimaa. Ja niin ollen ei sitä ollut sanottavan paljon työhön ja toimintaan. Jos tältä kannalta sai ajatella elämänkärsimystä, valui siitä kuin lientävää lääkettä kirveleviin haavoihin.
Martin kädet liittyivät uudelleen ristiin. Hänelle tuli tarve kiittää kärsimyksen lahjasta, kiittää jokaisesta pienestä, haavoittavasta okaasta ja jokaisesta murtavasta iskusta, joka häneen oli sattunut. Ja sitten siitä, että hän epätoivon pimennoista oli päässyt iloitsemaan Jumalan ihmeitätekevästä, lääkitsevästä päivästä. Ihme se oli, ei muuta kuin ihme ja lahja. Mutta lahja, joka takasi, että sama rakkaus, joka näin oli vapauttanut hänen sisimpänsä suuresta ahdingosta, myöskin oli selvittävä elämän kaikkein raskaimmatkin ongelmat.
Martin katse painui hänen edessään ikkunalla olevaan avoimeen Raamattuun. Silmä sattui sanoihin: Kiittäkäät Herraa, sillä hän on hyvä. Hän on minun kanssani auttamassa minua. — — Herra on väkevyyteni ja kiitosvirteni.
Sitten solui katse uudelleen ulos kukkivaan luontoon. Muutamilla puhelinlangoilla istui joukko pääskysiä. Ne tuntuivat pitävän perheneuvottelua. Ilmat olivat parisen viikkoa olleet koleat ja sateiset. Oli hankittu muuttoa suvisemmille maille. Mutta nyt näyttivät tuumat muuttuvan. Pohjolan lyhytaikainen kesäaurinko paistoi taas hellivästi. Koko luomakunta oli kuin elpymässä uudistuvaan kesäiloon. Ja se pidätti.
Martin sisimmässä nousi taas pyhäinen ilo valtavana kuin suvinen lämpöaalto ulkona elpyvässä luonnossa. Hänen täytyi kiittää ajasta, joka oli jäljelläpäin, kiittää tuntemattomasta tulevaisuudesta.