— Sonja, et sinä saa olla täällä ulkona sateessa. — Eira tavoitteli hänen kättään. Mutta Sonja teki vastarintaa. Nyt ei satanut enää. Ja hänen oli mentävä nyt, kun hän oli saanut asiansa sanotuksi.
Äkkiä tunsi Eira Sonjan kädet kaulallaan. Sonja nyyhkytti rajusti. Ei kukaan — ei kukaan voi rakastaa minua niinkuin Martti. Minä tahdon tulla hänen rakkautensa arvoiseksi. Paras minussa rakasti aina hänen suurta hyvyyttään — hänen lapsensieluaan.
Eira ei voinut puhua, hän vain syleili Sonjaa sydämellisemmin kuin koskaan. Mutta äkkiä irroittautui Sonja hänen syleilystään, kietaisi märän sadetakin paremmin ympärilleen ja katosi seinän pimentoon. Kerran hän kuitenkin vielä kääntyi katsomaan taakseen. Silloin hän sisältäpäin tulvivan valon taustaa vastaan näki ääriviivat Eiran vartalosta. Ja hänelle teki hyvää, että Eira vielä seisoi siinä hänen tähtensä — saattaen häntä ajatuksillaan, — ehkä ystävällisillä.
Eiran kääntyessä takaisin sisään seisoi Eerola etehisessä lähtövalmiina. Hän näpäytti miettivästi savukekotelonsa kantta kuullessaan illan viime uutisen.
— Henki on altis, mutta liha on heikko. Minä uskon, sitten kun näen.
— Sinä uskot, että tässä on pelkkiä sanoja — ehkä teatteritemppu?
— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
— Me voimme kai monesti auttaa lähimmäisiämme silläkin, että uskomme heistä hyvää.
— Auta, auta sitten sinä äidillinen ihminen! — Hän puristi Eiran kättä ja he astuivat yhdessä ulos portaille.
Sade oli lakannut. Ainoastaan ränniä pitkin valui vesi vielä maahan. Silloin tällöin kuului pisara tipahtelevan aidankohdalla olevien puitten oksilta. Se muistutti hiljalleen herkeävää itkua.