Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi, ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin samoin kuin muuhun turhuuteen.
Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten peräytymään.
Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut käyttää sitä.
Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa, oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului tarmokasta koputusta.
— Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti pitäjän nimismies. — Totta kai sisälle lasketaan? — Hän pyyhkäisi huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle. — On vähän kiire, jatkoi hän sitten, — ehkä saan tulla sisään näin turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.
Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär, joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko suuren omaisuutensa.
Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa — hän teki sitä yleensä tuontuostakin — hymähti ja nousi samalla lähteäkseen. — Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.
Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. — Täti, täti, mitä on tapahtunut? Sanokaa pian!
Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.
— Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.