— Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!
Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän karisteli kurkkuaan. — Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.
— Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi… Nimismies kävi puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.
— Hyvä, kulta, rakas täti! — Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan syleilyyn. — Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa — paljon rahaa — vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin, ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! — Sonja tanssi pitkin huonetta.
Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin pyörteeseen.
— Missä se kirje on? Anna täti kun luen! — Sonja rupesi kaivelemaan tädin taskuja.
Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta, meni viereiseen huoneeseen, — joka näin talvisin oli Sonjan makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille, asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.
Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi, silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.
Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi sen jo kynnykseltä itselleen.
— Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso, minkälainen kuorikin! — Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän rupesi lukemaan.