— Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! — Ihan rupeaa itkettämään! Ja haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! — Ihan on kuin olisin saanut äidin!
Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.
Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain raskasta. — On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. — Taitaa olla paras mennä nukkumaan.
— Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?
— Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!
— Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain hyvää — ehkä ihan silkkileningin!
Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan. Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele mitä tytöt koulussa sanovat! — Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.
Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.
Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.