Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn. Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta sen jälkeen antaakseen gongongin soida.
Pöytäkunta — kahta lukuunottamatta — oli miltei samassa koolla. "Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen "suomalaisen" tyhjää paikkaa.
— Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä opettajatar, — emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.
— "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä äidillisesti hymyillen.
— Lapsi! — Waltherin katseessa välähti omituisesti. — Jollen erehdy, niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.
Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin. Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista "Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa. "Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten "velvollisuuksien" tähden?
Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.
Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista, mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.
Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset — kuin taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa nenässä — oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä. Kasvot sinänsä — silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta — eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa, haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta — ehkä kuitenkin tumman sinisiltä — milloin oli niissä vain kirkasta, vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.
Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista — jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa, jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen valkeuden vallitessa.