Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle, mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas, ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi, elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain…
Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan. Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle, olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.
Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita — myöhemmin tulleita, — nyt hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.
Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen mennessään raolleen.
— Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.
— Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. — Uutuudella on aina viehätyksensä.
— Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on tiedossa. — Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.
— Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin, ennenkuin uudet ovat käsissä. — Neiti Aaltio nauroi.
— Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin tuntee olevansa sulamistilassa. — Opettajatar yritti puheen kääntämistä uusille urille.
— Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.