Taas turvautui Martti yksinoloon. Hän söi ensimmäisen ateriansa, ennenkuin kukaan muu oli ennättänyt ruokasaliin, ilmoitti palvelijalle aikovansa olla koko päivän poissa ja livahti ovesta kuin pidäkettä peläten.
Muutaman tunnin hän harhaili edestakaisin kaupungilla. Hän pistäytyi syömään kasvisravintolaan, jonka hän oli löytänyt ensimmäisenä Dresdenissä viettämänään päivänä, oleili ison aikaa Zwingerissä syventyneenä rakastamiensa taulujen katselemiseen ja osui ohimennen myöskin Ringstrassen kirjastoon, jonka lukusalissa hänellä oli ollut tapana tutkia mielenkiintoisia kasvontyyppejä — useimmiten valistuneiden työläisten.
Mutta tänään kiertyi kaikki minkä hän näki ja kuuli yhteen ja samaan koko hänen sisintään hallitsevaan asiaan.
Kello 2 hän osui "Frauenkircheen", jossa silloin oli "Betestunde".
Kirkon viileys ja rauha teki nytkin jo ensi hetkinä vaikutuksensa häneen. Hän tunsi ahdistuksessaan tulleensa sinne, missä sydämen taakat saattoivat keventyä.
"Sehet, sehet welche Liebe hat der Vater uns erzeigt;
Sehet wie er voll Erbarmen über uns sein Antlitz neigt!"
Kuoron esitystä seurasi tekstinluku ja rukous. Sen jälkeen esittivät yksinlaulajat ja kuoro yhdessä osia "Eliaasta".
Jumalan mies, profeetta on tullut lesken kotiin. Hän tuo apua hätään, mutta häntä seuraa askelissa suuri suru. Ainoa poika kuolee. Rakkain on annettava pois, että ihminen Jumalan edessä tuntisi, kuka ja minkälainen hän on.
Voi sitä pohjatonta tuskaa! Ja samalla kuitenkin mitä alistumista
Jumalan tahtoon!
Martti eli sen kaiken omassa sisimmässään. Hän ei voinut enää sitä kieltää. Yksi, yksi unohtumaton ja ihmeellinen oli käynyt hänelle sanomattoman rakkaaksi. Ja hänen "ainokaisensa" hän todella oli — ensimmäinen ja viimeinen. Mutta tämä ainoa oli annettava pois, jos Jumala sen tahtoi. Hyvästä, jonka ihminen ottamalla itselleen otti, ei koskaan koitunut pysyväistä iloa, ohdakkeita se vain kasvatti elämään.