— Näyttelijä — sanoi Walther hampaittensa välistä.
— Hyvä näyttelijä uskoo itsekin esittämäänsä osaan. — Insinööri nousi, sillä kello oli soinut, ja insinööri rakasti täsmällisyyttä.
Samassa saapuivat odotetutkin, ja innokas kyseleminen ja kertominen alkoi. Yht'äkkiä neiti Aaltio hiljaa sanoi Martille: — Tällaiset puheet tuntuvat nyt niin omituisilta, kun on saanut parempaa — sitä mikä sisimmälle antaa elämisen voimaa, elämäniloa. — Hän puhui vastoin tapaansa suomea.
Martti hämmästyi niin, että jäi vastausta vaille, mutta samalla vavahti hän siitä ilosta, että sama tunne oli väräyttänyt heidän sisimpäänsä.
Häneltä meni seuraavakin yö enimmäkseen valvomiseen.
Oliko hänen kohtalonsa siis nyt ratkaistu? Oliko sillat purettu ja paluu mahdoton?
Ulkonaisesti ei vieläkään, mutta sisäisesti kylläkin. Hän tunsi sen. Nämä viime päivät lumoavan kauniin luonnon helmassa sisältörikkaine ja lähentävine keskusteluineen olivat vaikuttaneet hänen sisimpäänsä kuin helottava paahde oraalla olevaan peltoon. Oli kevät hänen sisimmässään. Oudot, ennen aavistamattomat tunteet olivat puhjenneet kuorestaan. Voimakas, onnentäysi ja samalla tuskainen tunne värisytti hänen olemuksensa syvyyksiä. Hän riemuitsi ja hän vapisi. Hän tiesi nyt, että rakkaus on se "Sagenhalle", jonka piiristä nähtynä koko elämä saa uuden, ihmeellisen hohteen, jossa kaikki on satumaista, väreilevää, monivivahteista elämänrikkautta, jota ei aavista ajatus, ennenkuin sen tenhovoima on elävä todellisuus.
Eikä hän nyt enää ajatellut vain itseään. Hänessä oli herännyt voimakas halu suojella, auttaa ja tehdä onnelliseksi.
Mutta olisiko hänestä sellaiseen? Hän ei muutenkaan luottanut itseensä. Kuinka voisi hän sitä tällaisessa asiassa. Tässä jos missään hän kai oli avuton.
Mutta ne, jotka alkujaan olivat luodut toisilleen, ne kai olivat "avuksi" toisilleen jo pelkän olemassaolonsa kautta. Jos vain pääsi selvyyteen siitä, niin sittenhän…