Koko aamupäivän oleili hän siellä, samoin illankin. Hän ei uskaltanut edes lähteä kävelylle pelosta yhtyä neiti Aaltioon. Hän oli päättänyt jäljellä olevana aikana pysytellä niin paljon kuin mahdollista yksinäisyydessä. Ja hänen oma huoneensa oli ainoa taattu turvapaikka.
Seuraavan päivän lunchille tullessaan kohtasi Marttia surullinen, kysyvä katse. Neiti Aaltio oli huomattavan vaitelias ja hänen koko olemuksessaan oli jotain, joka täydellisesti mursi Martin vastustusvoiman. Hän, voimakas mies, oli taas ollut oikein miesmäisen itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan. Peläten omia, sisäisiä kärsimyksiään hän oli päättänyt vetäytyä pois sen seurasta, joka ehkä nälkäisesti odotti jotain onnellisemmissa oloissa kasvaneelta.
Martti oli tämän johdosta odottamattoman taipuisa, kun neiti Aaltio pöydästä noustuaan pyysi häntä toverikseen parin päivän retkelle Riesengebirgeen. Rouva Alfelt oli matkustanut sinne ja neiti Aaltiolla oli asiaa, josta piti saada suullisesti keskustella tädin kanssa. Riesengebirgessä oli norjalainen, vanha Wang'in kirkko mitä ihanimmassa tunturiseudussa, laaksossa, jonne uskonsa tähden vainotut olivat paenneet ja lisäksi ihana "Sagenhalle" maalauksineen ja tenhovalaistuksineen. Siellä oli matkailijalle paljon nähtävää, joten aika ei tulisi pitkäksi Martille, vaikka neiti Aaltio itse tulisikin suurimmaksi osaksi olemaan tätinsä kanssa.
Tämä viimeinen huomautus sanottiin niin äänekkäästi, että toisetkin sen kuulivat. Ja Marttiin se vaikutti aivan niin, kuin neiti Aaltio oli uskonutkin sen vaikuttavan. Se teki mukaanlähdön hänelle helpommaksi.
Rouva Helmillä istuivat vuokralaiset yhdessä parvekkeella odottaen sekä ilta-ateriaa että matkallelähteneitä suomalaisia, joiden oli määrä palata iltajunalla.
— Onpa "die Finnländerin" viimeaikoina muuttunut, huomautti hollantilainen puhaltaen paksun savupilven sikaristaan ja syrjästä vilkaisten nuoreen herra Zollingeriin, joka haikeamielisesti nojasi parvekkeenkaiteen toiselle puolelle.
— Hyvä seura kuuluu jalostavan, jatkoi purevasti insinööri.
— Hän näyttelee, sanoi päättävästi herra Walther. — Hänellä on aito naismetkut. Siitä olen ollut selvillä kaiken aikaa.
— Jaa, jaa, jatkoi siihen rouva Helm pyyhkäisten, muutamia hikihelmiä nenävarreltaan ja ohimennen myöskin vähän silmäkulmiaan. — Toisenlainenhan hän on kuin hyvin kasvatettu saksatar. Sellaista iloa kun on pitänyt kaiken aikaa. Mutta hyväsydäminen hän silti on, hyväsydäminen. Mutta jos vain minun Helmineni ja Mariechen olisivat eläneet, niin eivät ne olisi saaneet viettää tuollaista perhoselämää. Kotiaan niiden olisi pitänyt oppia hoitamaan.
Helminen ja Mariechenin muisto pakotti rouva Helmin turvautumaan nenäliinaansa.