Sellainen raukka kuin hän ei jaksaisi läpäistä ristiriitaisissa kotioloissa. Mikään ei niin kuluttanut kuin kotoiset ja sisäiset ristiriidat. Mutta sopusointua ei syntynyt, jollei molemmilla ollut sama päämäärä ja sama pohja. Se oli puhtaasti käytännölliseltä kannalta selvä. Hänellä oli jonkun verran käsitystä siitä lapsuutensakin kodista, niin vaitelias kuin äiti tässä suhteessa aina olikin ollut.
Ne syvää tunnetta ja vakavaa ajattelua ilmaisevat puolet, joihin Martti keskusteluissaan neiti Aaltion kanssa oli pannut niin paljon arvoa, eivät sittenkään olleet todistuskappaleita siitä, että he pitkin elämänmatkaa tahtoivat asettaa elämänsä joka suhteessa samansuuntaiseksi. Ja sama suunta se oli tässä suhteessa syrjäyttämätön ehto.
Martti painautui takaisin vuoteeseensa. Kovaotteinen kaiken paljastaminen ja eritteleminen tyynnytti, teki hyvää. Tavallaan.
Ja sittenkin. Samassa kun hän luuli tyyntyneensä, nousi myrsky uudelleen. Jos niiksi tulisi, voisiko hän vapaaehtoisesti luopua sylinsä avaavasta onnesta? Onnellinen, tuhatkertaisesti onnellinen oli se, jonka tuollainen rikassieluinen olento koroitti rinnalleen elämänsä kumppaniksi. Ja ennen kaikkea olisi onnellista, jos saisi pois kuivatuksi: nuo suuret, raskaat kyyneleet ja onnesta hymyilemään tuon suun, joka saattoi väristä haikeinta tuskaa.
Äsken parvekkeella lausumansa sanat: ihmisen ei tarvitse pelätä mitään muuta kuin omaa syyllisyyttä, johtuivat äkkiä Martin mieleen. Hän nousi uudelleen, painui polvilleen vuoteensa viereen ja etsi palavassa rukouksessa sydämelleen rauhaa.
Rouva Helm rupesi seuraavana aamuna lunchin kestäessä tiedustelemaan neiti Aaltion ohimatkustaneen tädin vointia. He olivat nähtävästi ennestään hiukan tuttuja. Opettajatar tahtoi tietää, oliko tämä täti myöskin suomalainen. Nimi kuului toiskieliseltä.
Ruotsalainen se olikin, selitti neiti Aaltio. Täti oli viimeksi ollut naimisissa ruotsalaisen kanssa. Syntyisin hän oli venäläinen ja hänen ensimmäinen miehensä oli ollut suomalainen. Hän olikin täydellinen kosmopoliitta, asui tosin oikeastaan Helsingissä, mutta oleili yhtä paljon ulkomailla.
— Oliko isänne venäläinen? — Kysymys luiskahti kuin vahingossa Martin huulilta.
Polttava puna karkasi hiusmartoa myöten neiti Aaltion kasvoille. Mutta hän koetti nähtävästi peittää hämmennystään vallattomalla vastauksella. — Rouva Alfelt ei ole isäni eikä äitini sisar. Hän on vain isän äidin kummin kaima. Mutta kun minulla on puute sukulaisista, täytyy turvautua suvun sukuunkin. Ja hän onkin monessa suhteessa ollut minulle kuin kasvatusäiti siitä asti kun minä 15-vuotiaana tulin hänen kotiinsa.
Martin mielessä heräsi kysymys, kuka siihen asti oli huolehtinut orvoksi jääneestä. Mutta hän oli viisastunut tarpeeksi karttaakseen arkaluontoisia kysymyksiä. Samassa noustiin pöydästä ja Martti kääntyi kuin henkeään pakeneva omaan huoneeseensa.