— Mitä minä teen, tiedusteli Martti tuskaisesti sisimmässään? Pakenenko, vai pysynkö paikoillani? Onko hän sieluni ansa, Deliilani, vai saanko juuri hänen kauttaan sen voiman ja rohkeuden, jota tarvitsen? Hän on minua sisäisesti paljon voimakkaampi. Ja hyvä, hyvä hän myöskin on.
"Du bist die Schwinge meiner Seele, Kind"! — Hauptmannin sanat johtuivat ehdottomasti hänen mieleensä ja toivat valoisan hymyn hänen huulilleen. "Die Schwinge", sielun siipi ja nousuvoima, se hän todella jo monessa suhteessa oli ollut. Uusia ajatuksia, uutta sisäistä intoa hän oli antanut Martille niiden oikeaan osuvien ja kysymysten toistapuolta valaisevien väitteiden kautta, joita hän keskusteluissa usein singautti esille.
Jos Martti nyt pakeni, työnsi hän ehkä ainaiseksi luotaan oman sisimpänsä parhaimman ja rikkaimman täydennyksen. Ja entä jos hän samalla teki jotain paljon pahempaa, karkoitti luotaan hänet, joka ehkä kurotetuin käsin odotti, mitä hyvän äidin rikastuttama poika voisi antaa. Hänen syrjäänvetäytymisensä olisi ehkä uusi todistuskappale siitä, että kristityt olivat suuria sanoissa, mutta heidän tekonsa olivat matalat.
Ei, väistyä hän ei voinut, ei saanut. Jäljellä oleva aika oli lyhyt.
Hänen oli se kestettävä.
Mutta mikä tulisi seuraukseksi? Heidän keskinäinen suhteensa ei koskaan ollut pysynyt paikoillaan. Joskus oli siinä ollut jonkun verran loittonemista, useimmiten tuntuvaa lähenemistä. Eikä suhde nykyisellä asteellaan sietänyt lisää. Nyt oli pako mahdollinen. Mutta entä jos se ei olisi mahdollinen viikon loppuessa?
Ja mitä niin ollen oli tapahtuva? Saisiko hän ehkä äkkiä nöyryyttävällä tavalla tuntea: pysy alallasi! Sinä olet unohtanut, unohtanut asemasi. — Tähän asti oli Martti ainoa asuntolan jäsenistä, joka oli säästynyt tällaisilta viittauksilta. Neiti Aaltio oli selvemmin ja selvemmin osoittanut viihtyvänsä hänen seurassaan paremmin kuin häntä yhä — ainakin jossain määrin palvovien ihailijoiden parissa. Mutta jos tulisi Martinkin vuoro?
Tai jos ei tulisikaan?
Kuuma laine kävi koko hänen olemuksensa läpi. Voisiko tuollainen yleisen ihailun pilaama — tai ehkei pilaama — mutta hellimä olento todella rakastaa häntä, Marttia? Ei vain noin, niinkuin kovaa kokenut rakastaa hyvän kodin poikaa — toivoen itselleen jotain siitä, mistä itse on elämässä jäänyt osattomaksi — vaan niinkuin rikassieluinen nainen rakastaa sitä miestä, jolle hän kaikkensa antaa?
Martti karkasi pystyyn vuoteeltaan ja alkoi mitellä huoneensa lattiata. Voimakkaat tunteet nostivat koko hänen olemuksensa kuohuntaan. Hän oli näihin asti aina karttanut tilintekoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut oikeutta väistää.
Entä hän itse? Oliko hän edes selvillä itsestään? Huumaus, jonka vallassa hän nyt oli, oli toista kuin vakava harkittu halu käydä yhteistä kotia perustamaan. Siinä tuli niin monenmonta puolta kysymykseen. Siinä ei tunne yksin painanut vaa'assa. Siinä kysyttiin yhtä suuressa määrin koko olemuksen pohjasta nousevaa tahtoa kaiken antamiseen, kaiken jakamiseen ja kaiken yhdessä kestämiseen.