— Mutta ne toiset, ne toiset? — Te ette ole heille velkaa tuomioita, vaan elämänvoimaa, elämän apua. — Suuret, kirkkaat kyyneleet kimaltelivat pitkissä, katsetta peittävissä silmäripsissä. Ääni värisi. — Muistakaa niitä, jotka syyttöminä ovat syyllisiä! Hyvää yötä!
Martti valvoi koko seuraavan yön. Ajatukset ja tunteet ajelehtivat ristiriitaisina hänen sisimmässään. Ne elämän totuudet, jotka näyttämöltä niin voimakkaasti olivat puhuneet hänelle kokonaan kohdistuen hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, olivat nyt kuin syrjään sysätyt tuon parvekkeella tapahtuneen lyhythetkisen, mutta syväsisältöisen keskustelun johdosta.
"Syyttöminä syyllisiä"! Mitä ne sanat tarkoittivat? Ja missä yhteydessä ne olivat niihin kokemuksiin, jotka aina toivat lohduttoman haikeaa tuskaa koko neiti Aaltion olemukseen? Koskivatko ne ehkä hänen kotoisia — ennen olleita, nykyään olemattomia kotiolojaan? Vai olivatko ne ehkä suoranaisessa suhteessa hänen syntyperäänsä, josta hän niin kokonaan vaikeni?
"Isäin pahat teot lasten päälle" — siinä jos missä oli syyttömän syyllisyyttä. Siinä oli laki, jonka kovuutta — jopa vääryyttä vastaan kohtalonsa raskautta tunteva ihmislapsi saattoi napista.
Mutta eikö siinä sittenkin — suurin piirtein katsoen — ollut jumalallista oikeutta, jumalallista rakkautta? Eivätkö syyttömien kärsimiset olleet omiaan — voimakkaammin kuin ehkä mikään muu — johtamaan harhailevaa ihmiskuntaa Jumalan tahdon hyvälle tielle?
"Syyttömänä syyllinen." — Missä muodossa ja missä suhteessa hän oli tästä kärsimässä?
Ne suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka helminä hiljaa putoilivat noista mustankiiltävistä silmäripsistä, kun olisikin voinut niitä kuivata?! Kun olisi saanut!
Martti vavahti omaa ajatustaan. Niin pitkälläkö hän siis todella oli! Ja mitä se tiesi? Tai tunsiko hän ehkä vain sitä kipua, jota toisen kärsimykset luonnollisesti herättävät ei aivan kovassa rinnassa?
Vapaa hän vielä oli. Ulkonaisesti ainakin. Hän ei ollut koskaan puolellakaan sanalla sanonut mitään, joka olisi nimeksikään velvoittanut häntä jatkuvaan ja lähempään suhteeseen.
Mutta entä sisäisesti? — Vaara oli kieltämättä olemassa. Hän oli sen hämärästi tuntenut jo kauan, vaikkei ollut tahtonut myöntää sitä itselleen. Pelkkä ajatus jo oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuollainen hieno, varakas, vallan toisenlaisissa oloissa kasvanut nuori nainen ja hän!