— Mitä tuotte tullessanne? — Neiti Aaltio katsoi hymyillen Martin vakavuudessaan melkein ankariin kasvoihin.
— Paljon.
— Mitä se merkitsee?
— Sitä, että tietoisuuteeni järkyttävällä voimalla on painunut vakaumus siitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä mitään muuta maailmassa kuin omaa syyllisyyttään. Oma syyllisyys se on ainoa todellinen onnettomuus. Mikään muu ei voi ihmistä murtaa, ei ehdyttää elämänlähdettä sisimmässämme. Mutta oma syyllisyys se voi tehdä sen.
— Te ette siis kadu?
— Kadu? Minä en tiedä. En ole muistanut sitä edes ajatellakaan. Mutta paljosta minä siellä kärsin. Ajatelkaa puheen sorinaa, viuhkojen ja laahustinten kahinaa, makeisten syöntiä, kättenpaukutusta ja näyttelijöiden esiinhuutamista hetkinä, jolloin ei olisi tahtonut muuta kuin painua polvilleen Jumalan kasvojen eteen.
— Ja te luulette että tuollaista ajatellaan teatterissa?
— Minä tunsin oman kaipuuni.
— Ja mitä silloin muista, mitä muista! Niinkö? — Neiti Aaltio naurahti lyhyeen ja katkerasti.
— Te ymmärrätte minua, jos tahdotte. Enhän ole vastuussa muista enkä siitä mitä he ajattelevat ja tuntevat, mutta minun on vastattava omasta elämästäni ja siitä, annanko sen painua omaan syyllisyyteensä ja nääntyä erossa elävästä Jumalasta, vai saako se kohota ja kirkastua.