— Mutta se toinen asia jäi vielä ratkaisematta. — Neiti Aaltio pysähtyi. — Minä kunnioitan esittämiänne syitä yleisinä periaatteina. Mutta uudistan sittenkin pyyntöni. Piletti on jo ostettu. Raha ei siis tässä tule kysymykseen. Eikä aikakaan. Te olette äitinne pyynnöstä täällä lepäämässä. Jos tämä käyntinne nyt jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi, niin ettekö usko, että se joka tapauksessa voisi antaa teille jotain? Me voimme oikeudenmukaisesti arvostella vain sitä, johon itse olemme tutustuneet. Sanokaa, tuletteko?
Martti avasi kumartaen puutarhaportin. — Minä tahdon miettiä, ennenkuin vastaan.
Seuraavana päivänä nakutti hän neiti Aaltion ovelle antaakseen vastauksensa. "Suomalainen tyttö" yksinkertaisessa pumpulipuvussaan avasi oven. Katse oli surumielinen, mutta kirkastui Martin astuessa kynnykselle.
— Te tulette siis! Miten kovin hauskaa! Mutta tiedättekö, minä olen saanut odottamattoman esteen. Minun täytyy mennä asemalle tapaamaan erästä ohimatkustavaa sukulaista. Mutta menettehän te silti? Teettehän minulle sen ilon?
— Tietysti, jos sitä toivotte — Martti kumarsi. Kieltäminen tuntui mahdottomalta. Silloinhan olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi mennyt vain seuran — ei asian vuoksi. Ja neiti Aaltio näytti niin surulliselta, että todella teki mieli tehdä vaikka mitä hänen ilahduttamisekseen. Hän oli varmaan aikaisemmin itkenyt. Ja ääni värähti niin omituisesti hänen puhuessaan tuosta sukulaisesta. Saattoivatkohan nuo seikat kuulua jollain tavoin yhteen?
Hän ajatteli tuota asiaa kaiken aikaa matkalla teatteriin. Perillä se vasta unohtui.
Kesäyön hämärä verhosi pehmeyteensä Elben rannoilla uneksivan suurkaupungin, kun Martti ihmisvirran kuljettamana astui ulos teatterista. Joukko toisensa jälkeen tulvahti avatuista ovista kaduille. Ajureita ja autoja kutsuttiin. Läheisyyteen pysähtyneet raitiovaunut kilahuttivat kellojaan miltei samassa täyttyen juhlapukuisista ihmisistä. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta tästä. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli osana tuossa eteenpäin vierivässä virrassa, mutta hänen sisäinen ihmisensä oli toisaalla. Hän eli siinä mitä hän oli nähnyt ja mikä järkyttävällä voimalla oli tunkeutunut hänen sisimpäänsä.
Saapuessaan kotiin hän avasi portin niin hiljaa ja äänettömästi kuin mahdollista. Mutta kulkiessaan salin läpi kuuli hän liikettä parvekkeelta.
— Maisteri Jänne. — Neiti Aaltio seisoi hänen edessään. — Minäkin tulin juuri kotiin. Tulkaa vähän tänne.
He astuivat yhdessä parvekkeelle, jossa kesäinen yö sulki heidät pehmeään syliinsä.