— Niin, katsokaas, minä tahtoisin kuulla sellaista saarnaa kuin teidän — tulisia iskuja kuorta ja kaavoja, muotoa ja muodollisuutta vastaan, hehkuvaa puhetta hengen ja elämän herättämiseksi.
— Ja te luulette, että pystyisin sellaiseen!
— Sellainenhan te olette.
— Minä olen taisteluun kelpaamaton taistelija — siinä kohtaloni traagillisuus. Minä janoan polttavasti sopusointua ihanteen ja todellisuuden välillä. Minä kapinoin ja taistelen kaikkea sitä vastaan, mikä toisten tai omassa elämässäni on nurjaa, mutta kun olisi iskettävä, silloin — ei siitä synnykään mitään. Minussa on sellaista kummallista raukkamaisuutta, joka pakottaa minut väistymään ja jättämään rauhaan ne, jotka kuulevin korvin eivät kuule, näkevin silmin eivät näe. Ainoastaan itseni suhteen tahtoisin olla kova, sitä kovempi, jota enemmän soimaan itseäni leväperäisyydestä toisiin nähden.
Sonja Aaltio jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttiin. Katse ei ollut moittiva eikä ihaileva, ei hämmästynyt eikä hyväksyvä. Se oli ainoastaan täynnä kysyvää arvelua. Oli kuin noissa sanoissa olisi ollut jotain hänelle niin kokonaan vierasta ja käsittämätöntä, ettei hän edes kyennyt ilmaisemaan hämmästystään.
— Te jäitte minulle äsken vastauksen velkaa, sanoi hän viimein valtioviisaan taidolla ohjaten keskustelun hänelle mieluisempaan uomaan.
— Siitäkö miksi en ruvennut papiksi? Suoraan sanoen monestakin syystä, muun muassa tuosta äsken mainitsemastani, että olen taisteluun kykenemätön taistelija. Voittamattoman vastenmielistä olisi minulle myöskin elää vakaumukseni julistuksesta — niin oikeaksi kuin sen teoriassa tunnustankin.
— Siksi valitsitte opettajauran.
Martti nyökkäsi. — Jos mahdollista suurin joukoin innostaakseni parempia taistelijoita, lisäsi hän hiljaa, melkein hartaudella.
He olivat syrjäpolun kierrosta seuraten joutuneet sille kohdalle, missä se aivan kotiportin vieressä yhtyi valtatiehen. He kuulivat jo toisten iloisia ääniä rouva Helmin puutarhasta.