Neiti Aaltio nyökkäsi. Eikä Martti tarvinnut toista käskyä. Hän oli tänä päivänä unohtanut kaiken umpimielisen varovaisuutensa. Ja Eirasta saattoi muuten puhua miten paljon hyvänsä. Tavallisuudestaan huolimatta oli hän erikoinenkin. Hän oli esimerkiksi jo kasvavana pitänyt taskussaan kahta nenäliinaa, omansa lisäksi toisen, jota käytti aina kohdatessaan niistämättömiä kadun lapsia. Hän oli sellainen päiväpaisteinen, äidillinen ihminen, jonka täytyi pitää huolta joka-ainoasta elävästä olennosta.
— Mallikelpoisuus on muuten kuolettavan ikävää. — Neiti Aaltion ääni oli ärtynyt. Mutta Martti ei huomannut sitä. Hän vain kertoili, kunnes hän uudelleen tuli keskeytetyksi.
— Asiasta toiseen, maisteri. Muistatteko, että olette minulle jotain velkaa. Kun kirkon luona kieltäydyitte tulemasta seuraani, lupasitte toiste korvata epäkohteliaisuutenne. Nyt minulla olisi pyyntö teille. Tulkaa huomenna kanssani teatteriin. En tahtoisi mennä yksin ja minulla on jo kaksi pilettiä.
Martti hätkähti. — Vai teatteriin?
— Ette ehkä käy teaatterissa? Se on teistä kai kovin "maallista", vai mitä? Teissäkin on siis tuota iänikuista, tympäisevää ahtautta. Istua seurassa lähimmäisiään panetellen, ajatella itseään ja omaa nautintoaan, omia huvituksiaan hengellisten kokousten ja kristillisten yhdistysten varjon alla, se käy päinsä, mutta mennä teatteriin kuulemaan suurten elämäntotuuksien puhuvan sielläkin — armias varjelkoon! — Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi kiivautta. — Kun rakastan jotain, asetan sen korkealle, tahdon nähdä sen suurena ja tahrattomana. Minä janoan nähdä kristillisyyttä, joka on sitä, mitä sen pitäisi olla, mutta sellaista saa turhaan etsiä.
Neiti Aaltio värisi ylt'yleensä voimasta, jolla hänen tunteensa olivat purkautuneet. Vasta, kun Martti näki hänen jonkun verran tyyntyneen, alkoi hän harvakseen puhua. — Te olette nyt — kuten tavallisestikin — useimmassa suhteessa oikeassa. Te vain erehdyitte niiden motiivien suhteen, jotka aiheuttivat epäröimistäni. En ole koskaan pelännyt teatterin "maailmallisuutta", vaan ainoastaan "maailmaa" omassa povessani, toisin sanoen kaikkea mikä voi houkutella minua viettämään itsekästä, omaa nautintoa etsivää elämää. Luuletteko, että Kristus istui teatterihuoneissa tai konserttisaleissa? Ja hän jos kukaan olisi kuitenkin osannut nauttia oikealla tavalla. Jumalanpalvelusta olisi taide ollut hänelle, Isän käsialaa. Mutta milloinka hän olisi pannut aikaa tai varoja omaan nautintoonsa? Ja jos hän joskus olisi saanut vaikkapa kaiken ilmaiseksi, ettekö usko, että joku avuntarpeessa oleva olisi riistänyt häneltä tuon ainokaisen nautintohetken?
— Ja te luulette, että voimme sovittaa itseemme samat vaatimukset? —
Neiti Aaltio puhui hitaasti, melkein alakuloisesti.
— Emme tietystikään joka suhteessa. Mutta me pyrimme seuraamaan hänen askeleitaan. Emme tahdo elää itsellemme.
— Miksi ette ruvennut papiksi?
Kysymys tuli niin odottamatta, että Martin täytyi hymyillä.