— Hyvä seura vaikuttaa jalostavasti.
— Miksi ette Te sitten tahdo vaikuttaa jalostavasti?
— En ole tavannut mitään jalostamisen arvoista. Katinkultaa ei hiota.
Martti nousi hätäisesti, hiipi kenenkään huomaamatta huoneesta eikä palannut ennenkuin toisten istuessa pöydässä. Neiti Aaltio oli hajamielinen ja vaitelias aterian kestäessä. Martti sitävastoin kävi äkkiä puheliaaksi. Hän kertoi lystikkäitä, eri puolia suomalaisten kansallisluonnetta kuvaavia juttuja ja teki pientä pilaa ulkomaalaisten nurjista, Suomea koskevista käsitteistä. Kertoessaan koskenlasku jutun letkautti hän Saksan "luonnonihania putouksia", joissa kymmenen pfennigin maksusta sai nähdä muutaman ämpärillisen vettä lorisevan rännistä kivialtaaseen.
Koko pöytäkunta nauroi muutamien huonolla menestyksellä yrittäessä puolustuspuhetta Saksan vesiputouksista.
— Tulettehan kanssani vähän kävelemään. Ette saa kieltää, pyysi neiti
Aaltio heti pöydästä noustaessa.
Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa huvilasta ja valtatieltä poikenneet syrjäpolulle, tarttui neiti Aaltio puheeseen. Hän oli tietysti vaivannut pyytäessään tätä kävelyä. Mutta olihan maisteri Jänne mies, joka yleensä tahtoi harjoittaa hyviä töitä.
— Te olette alakuloinen?
— Ei puhuta siitä. Puhukaa mieluummin esimerkiksi äidistänne tai hänestä, joka on samanlainen kuin äitinne.
— Eirastako?