Ajatuksiinsa painuneena Martti oli kulkenut eteenpäin ajattelematta aikaa tai suuntaa. Pysähtyessään hän huomasi olevansa etäällä "Gresser Gartenin" toisella puolella lähellä Dresdenin erästä laitakaupunkia. Hän pysähtyi kulmaukseen, josta tie kääntyi kolmelle eri taholle. Valtatie johti päivänpaahtamille kaduille eteenpäin vyöryvään? ihmisaallokkoon. Toisella suunnalla olivat avarat leikki- ja urheilukentät virvokemyymälöineen, penkkeineen, polkuineen pyöräilijöille sekä leveine ajoteineen. Suoraan eteenpäin jatkui esikaupunkiin johtava katu, jonka varjoisalta varrelta haarautui enemmän tai vähemmän maalaispoluilta näyttäviä teitä. Martti valitsi näistä viimeksimainituista yhden, jonka toisella puolella lainehti kaunis laiho, toisella hyvää lupaava peruna nosti päätään. Hän astui hiljalleen eteenpäin. Suurkaupungin moniääninen kuohunta ei kuulunut tänne. Maalaisnäköalat hivelivät silmää, maaelämän hiljaisuus viihdytti mieltä.
Peltokaistaleen loputtua kääntyi Martti kadun tapaiselle tielle, kulki entistä ripeämmin pientä mäkeä ylös ja kääntyi viimein mäen päällä olevaan kirkkoon päin.
Kello oli 3: n maissa eikä tähän aikaan ollut mitään jumalanpalvelusta. Martti ei yrittänytkään kirkkoon, missä hän edellisenä sunnuntaina oli kuunnellut tympäisevää saarnaa.
Hän seurasi hiekkakäytävää kirkon vasemmalle vierustalle. Siinä oli pienelle nurmikummulle pystytettynä viheriänharmaa, luonnolliseen kokoon valettu Kristus-kuva. Vapahtaja oli maassa polvillaan, kädet koroitettuina taivasta kohden ja katse — suuren rakkauden ja suuren tuskan läpitunkemana — suunnattuna yli vihannoivan seudun ja sen sylistä esiinhäämöttävän suurkaupungin taustassa siintäviin kukkuloihin asti.
Martti painui nurmelle patsaan juureen lähelle, kuin tunteakseen rukoukseen kohonneiden käsien kosketusta. Hän painoi päänsä käsien varaan ja jäi siihen hiljaa, liikahtamatta kuin äänettömässä avun odotuksessa.
Hän ei ajatellut eikä rukoillut. Hän oli vain tässä suuren, sisäisen väsymyksensä kokoon lyyhistämänä. Mutta kun häntä ympäröivä rauha vähitellen toi hänelle tyynnyttävän vapautuksen tunteen, oli kuin hänen sisimpänsä side olisi lauennut. Hän rupesi hiljaa puhelemaan. Hän ei penkonut sisintään, ei eritellyt, kuten hänellä oli tapana. Siihen hän tällä kerralla oli liian väsynyt. Hän puheli vain hiljaa kuin väsynyt lapsi. — Sinä tiedät, että minä uskon siihen voittoon, jonka sinä toit maailmaan, ja joka minustakin voi tehdä voittajan. Sinä tiedät, etten tahdo elää turhaan, vaan olla taistelija, joka osaltaan on totuutta julistamassa. Mutta sinä tiedät, että minä pelkään, sillä minä olen raukka. — Minä rakastan maatani — täällä vieraalla pohjalla olen tuntenut, miten syvä ja tosi tuo tunne on. Mutta sinä tiedät, että sekin panee minut vapisemaan — niinkuin kaikki mikä on minulle suurta ja rakasta. — Ja sinä tiedät senkin, että minä nykyään olen läpipääsemättömässä umpisokkelossa. Minä en tahtoisi tehdä vääryyttä, en tuomita, mutta en myöskään mennä näkymättömään, petolliseen paulaan. Olenko työntämässä luotani jotain suuriarvoista vai kietoutumaisillani verkkoon? - Minä en sitä tiedä. Mutta sieluni täynnä avunhuutoa.
Hän puhui, puhui hiljaa ja luottavan lapsellisesta puhui kunnes hänen sielussaan vallitsi ystävälle uskoutuneen suuri tyyneys ja rauha.
"Suomalainen tyttö" näytti kokonaan päässeen voitolle neiti Aaltiossa. Tästä huolimatta karttoi Martti hänen seuraansa. Pöydässä he tosin jonkun verran juttelivat toistensa kanssa, mutta heti aterian päätyttyä vetäytyi Martti säännöllisesti huoneeseensa. Pako oli hänen ainoa pelastuksensa. Hän tunsi sen. Neiti Aaltio oli muutenkin liian usein hänen mielessään. Ja etenkin vakaumus, että hän aikaisemmin oli tehnyt vääryyttä neiti Aaltiolle, heikonsi nyt hänen puolustusasemaansa. Hän oli kuin suojaavaa kilpeä vaille jäänyt soturi, nyt kun hän ei enää nähnyt oikkuilevaa, ylimielistä naista, vaan hänen tilallaan surumielisen, nuoren tytön, joka usein toisten ilakoidessa rohkeasti sanoi asian ytimeen osuvan sanan.
Paossa olo oli kuitenkin monessa suhteessa hankalaa. Martti rupesi siitä syystä laskemaan päiviä kotiinlähtöönsä. Huone oli vuokrattu kuukaudeksi. Ja äidille annettu lupaus sitoi häntä myöskin. Mutta kolme viikkoa oli jo kulunut. Ja sitten…
Hän tunsi koulupoikamaista iloa tästä ajatuksesta muutamana aamuna, kun hän vastoin tapaansa jo ennen gongongin kutsua tuli astuneeksi ruokasaliin. Hän istuutui huoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen ja rupesi selailemaan kuvitettua matkaopasta. Parvekkeelta kuului neiti Aaltion ja insinöörin naurua. — Älkää tehkö pilaa minusta, sanoi äkkiä vakavasti insinööri. — Puhukaa vakavasti niinkuin puhutte maalaisenne kanssa. Te olette muuten aivan muuttunut hänen tulonsa jälkeen.