Neiti Aaltio aavisti jotain Martin ajatusjuoksusta. Martin kalpeat, ilmehikkäät kasvot eivät olleet oppineet salaamaan sisimmässä herkästi vaihtuvia tunteita.
— Ette aavista, millainen herttainen lapsiliuta häärii tuossa ahtaassa, räystään alle rakennetussa pesässä, jatkoi neiti Aaltio aivan kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Marttiin. — Siellä saa nauraa katketakseen, mutta siellä oppii paljon elämänviisauttakin.
— Anteeksi, mutta minun täytyy mennä, keskeytti Martti.
— Ette siis tule mukaan?
— En, minä en voi.
— Te olette auttamattoman epäkohtelias. Mutta minä pidän suoruudesta. Hyvästi siis ja hyvää yksinoloa! — Sydämellinen, sädehtivä katse seurasi Marttia hänen kiiruhtaessaan pakoon kuin henkensä puolesta. Vasta seistessään keskikaupungilla Zwingeriin johtavan pääkäytävän edustalla Martti pysähtyi. Hän arveli hetken, nousi sitten pitkin harppauksin portaita, kääntyi uudenajan maalausten puolelle ja kiiruhti huoneesta toiseen. Salissa missä Hofmannin maalaama "Kristus 12-vuotiaana temppelissä" oli, painui hän tyhjänä olevalle istuimelle. Hänen täytyi uudelleen saada sitä mitä kirkossakin.
Lakkaamaton katsojien virta vieri — kuten ainakin sunnuntaisin — huoneiden läpi. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta mikä häntä ympäröi. Hänelle oli olemassa vain tuo iäisyysmaailman kirkkautta säteilevä poikanen, joka lapsen viattomuus olennossaan puhui oppineiden ymmärryksen yli käyviä sanoja.
Vihdoin Martti nousi ja teki lyhyen kierroksen muutamien, hänelle jo ennen tutuksi tulleiden taulujen luo. "Kiusaus" teki häneen tänään järkyttävän voimakkaan vaikutuksen. Muuan hartauteen painunut erakko, jota hän aina oli rakastanut, antoi hänelle takaisin sen rauhan, minkä "Kiusaus" oli ollut häneltä riistämäisillään.
Ajatuksiinsa painuneena hän viimein kääntyi takaisin kadulle. Täällä taiteen temppelissä hän oli kuullut samaa kuin vasta kirkossa. Jumalassa olivat ihmiselämän juuret, sen korkea alkuperä, sen lopullinen, iäinen ylhäisyys. Taistelu Jumalasta erottavien, alas painavien ja Häneen nostavien voimien välillä oli taiteellekin parhaimpana, syvimpänä ja ehtymättömänä lähteenä. Voiman ja voiton uskonto oli kristinusko. Siksi se teki heikoimmankin iloiseksi optimistiksi. Ja voittajaksi samalla.
Mutta minkälaista tietä oli Hän kulkenut, joka ihmissuvulle toi voittovoiman? Fiascontehnyt maailmanparantaja, kansansa toiveet pettänyt vapauttaja Hän useimpien silmissä oli kuollessaan. Ja kuitenkin Hän yhä kautta vuosituhansien toi voittovoimaa jokaiselle sortumassa olevalle taistelijalle.