— Miten olette te, maisteri, täällä?
— Entä te?
— Täällähän minä aina käyn, kun Reiss saarnaa.
— Minä en tietänyt, että teillä oli tapana käydä kirkossa. —
Äänensävyssä oli tylyyttä.
— Tavasta en käykään, vaan tarpeesta. — Hän asettui penkille Martin viereen. Ei jatkanut toinen enemmän kuin toinenkaan puhetta. Vasta kun äänettömyyttä oli kestänyt huomattavan kauan, vilkaisi Martti pikimmiten vierustoveriinsa. Hän näki nuorekkaasti pyöristyvän, sametinpehmeältä näyttävän posken ja syvän, surumielisen katseen pitkien ripsien lomasta.
Martti nousi kiivaasti. Hänen täytyi päästä pois, minne hyvänsä, mutta pois tämän surumielisen suomalaisen tytön luota. Oikkuilevalle muotinukelle hän oli kova. Mutta tämä kaihokatseinen suomalainen tyttö, jonka ääni saattoi värähtää niin pohjattoman syvää elämäntuskaa, teki hänet heikoksi.
— Minne te menette?
— En tiedä, mutta minun täytyy lähteä.
— Tulkaa sitten minun kansaani. Minä aion Holbeinstrasselle tervehtimään erästä köyhää, katonrajassa asuvaa perhettä. Mies on vihanneskauppias. Ette voi aavistaa, miten mukavia sekä hän, hänen vanhat vanhempansa, jotka asuvat hänen luonaan, että hänen pallonmuotoinen, pieni rouvansa ovat!
Martti ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti neiti Aaltioon täynnä hämmästystä. Tällainen hemmoiteltu ja varakas, suuren maailman lapsi muisti siis vähäväkistenkin olemassaoloa! Ja Martti kun oli ajatellut…