Kului muutamia päiviä, joiden aikana Martti ei kertaakaan joutunut pitempiin puheisiin neiti Aaltion kanssa. Heillä oli kuitenkin molemmilla tunne siitä, että heidän suhteensa oli muuttunut entistä tuttavallisemmaksi. Etenkin Martti tunsi tämän tuskallisen selvästi. Niinä muutamina päivinä, jolloin neiti Aaltio oli ollut syrjässä hänen näköpiiristään, oli se voimakas, osaksi pois työntävä, osaksi puoleensavetävä, mutta ennen kaikkea kiihoittava vaikutus, joka hänestä lähti, haihtunut. Mutta nyt oli Martti ansassa uudelleen. Hän huomasi sen siitäkin, että hän yhtenään — sitä tahtomattaan — seurasi kaikkea mitä neiti Aaltio sanoi, teki tai tuntui ajattelevan. Ja nuo huomiot herättivät paljon ristiriitaisia tunteita hänessä. "Kevyt, pinnallinen, ylimielinen ja oikkuileva", — siihen tulokseen Martti monesti tuli, — tavallisesti ulkonaisten pikku asioiden johdosta. Mutta kun odottamatta jokin ajatuksenkäänne ilmaisi syvällistä tunnetta tai asian ytimeen osuvaa ajattelua, katui Martti aikaisempaa arvosteluaan, pyysi sitä sisimmässään asianomaiselta tuhat kertaa anteeksi ja kohotti neiti Aaltion itsenäiseksi, ympäristöstään riippumattomaksi sankarittareksi.
Valvottuaan yönsä tällaisten kiusaavien ajatusten ahdistamana kiiruhti Martti muutamana sunnuntai-aamuna muita varemmin ruokapöytään, ilmoitti emännälle olevansa poissa koko päivän, otti lakkinsa ja läksi.
Hän oli edellisenä sunnuntaina käynyt useammassakin kirkossa, eräässä kuullut tyhjänpäiväisiä, runollisia korupuheita, toisessa kuivaa moraalia, kolmannessa vieläkin kuivempaa opinkappaleiden puolustelua. Mutta eräässä, jonne hän oli tullut niin myöhään, että oli kuullut vain osan saarnasta, oli se ollut sellaista, että hän odottamalla oli odottanut enempää. Tähän kirkkoon hän nyt suuntasi tiensä.
Kooltaan oli tämä kirkko harvinaisen pieni. Sen sisustus oli yksinkertainen. Ainoa mikä erityisesti kiinnitti huomiota, oli jonkun vanhan mestarin maalaama Kristuksen kirkastusta esittävä alttaritaulu.
Mieltäylentävän alttaripalveluksen ja siihen kuuluvan viuluesityksen jälkeen nousi vanha, valkotukkainen pappismies saarnastuoliin. Hän oli sama, joka edellisenäkin sunnuntaina oli saarnannut. Martti huomasi sen ilokseen. Saarnan lähtökohdaksi hän tekstin johdosta oli valinnut ajatuksen: "Siunaten heitä." Hän puhui Kristuksesta ja hänen persoonastaan vuotavasta siunauksesta, siitä mikä on tullut, yhä tulee ja on tuleva sekä yksilöiden että kansojen osaksi. Sitä vaikutusta oli hyleksitty, vastustettu, koetettu tukahuttaa, milloin verilöylyihin, milloin maalliseen valtaan ja loistoon. Mutta mikään ei voinut sitä tyhjäksi tehdä tai sammuttaa. Ja miksi? Siksi, että Kristus eli lakkaamattomassa yhteydessä taivaallisen isän kanssa. Siksi hän oli tie elämään ja itse elämä, tie totuuteen ja itse totuus. Siksi hän oli, on ja on oleva se kanava, jonka kautta iäisen elämän voimat Isästä virtaavat nääntyvään ihmiskuntaan. Hänen kauttaan voi tomun lapsi tulla "kastelluksi puutarhaksi", jonka vesivarat eivät lopu, "iloiseksi vaeltajaksi", joka ajallisuuden pimeän laakson tekee "rikkaaksi vesilähteistä" ja kuolemanvarjonmaan valoisaksi pyhän esikartanoksi.
Martti ei saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, jonka jokainen sana tuntui pitkän elämän kokemuksen oikeaksi vahvistaman totuuden ilmaukselta. Toisinaan näytti siltä kuin vanhuksen koko olemus olisi säteillyt hänen julistamansa totuuden kirkkautta. Auringon säteet pääsivät silloin tällöin pylväsrivin lomitse paistamaan puhujan valkeille kiharoille, ja hänen hienot piirteensä loistivat aivan kuin kirkastuneina. Lopuksi kohotti hän kätensä pyhän innoituksen vallassa. "Nääntyvä ihmissydän, avaudu Kristuksesta vuotaville siunauksen virroille! Ota kuninkaasi vastaan! Silloin saat tietää ja kokea, kuka Jeesus Natsarealainen on. Silloin synnyt uuteen, korkeampaan, iäiseen elämään. Ja kun sinä, minä ja me kaikki täten tulemme 'uusiksi', silloin uudistuu, paranee sisäistä tietä koko meidän kansamme, koko ihmissuku. Jeesus Kristus on Herra. Hän on sen tekevä. Amen."
Amen, toisti Martti ja painoi päänsä rukoukseen. Hänen nääntyvä sielunsa oli saanut sitä, mitä se kaipasi. Hän oli nähnyt heijastuksen Isän kirkkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.
Viimeisten joukossa astui Martti ulos kirkosta. Hän hätkähti, kun kirkon viileydestä äkkiä tuli päivän kuumentamaan ilmakerrokseen, pyhäkön hiljaisuudesta suurkaupungin hälinään, missä raitiovaunujen kellot kilahtelivat, ohi kiitävien autojen torvet pärisivät ja levoton ihmismeri lakkaamattomasti aaltoili eteenpäin.
Hän erottautui vaistomaisesti ihmisvirrasta ja asettui pienelle penkille kirkon puistikkoon. Hänen päänsä painui käden varaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla. Hän kaipasi vain yksinäisyyttä.
— Maisteri Jänne, kuuli hän äkkiä tutun äänen sanovan. Neiti Aaltio seisoi hänen edessään — ei suurkaupungin koreana, huvitteluhaluisena lapsena, vaan yksinkertaisena, pumpulipukuun puettuna, suomalaisena tyttönä, vakavuus kasvoillaan.