Martista tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen olisi pitänyt ojentaa kätensä vierustoverilleen ja sanoa: Luottakaa minuun, minä en petä. Mutta hän ei sanonut mitään. Tuntui niin mahdottomalta osoittaa köyhää osanottoaan sille, jolta elämä oli armottomasti riistänyt kaiken luottamuksen ihmissukuun.
Martin täytyi ajatella äitiään. Sellaisen äidin lapsi ei voinut epäillä hyvyyden olemassaoloa. Hyvä äiti vei lapsensa jo pelkällä olemassaolollaan kuin kaikkein pyhimmän esikartanoihin. Äiditön oli tuuliajolle altis kuin lastu laineilla. Kohtalon köyhdyttämä hän oli silloinkin, kun oli rikas koroillaaneläjä.
— Maisteri Jänne, sanoi samassa neiti Aaltio tavalliseen, sisintä salaavaan puhetapaansa. — Te olette antanut minulle paljon. Saanko tehdä teille vastapalveluksen. Jos tahdotte tutustua Dresdenin taideaarteisiin, tarjoudun oppaaksenne.
— Kiitos lupauksestanne. Tutustumiseni on muuten jo hyvällä alulla.
Olen usein tuntikausia istuskellut Zwingerissä.
— Te — oletteko te taiteen ystävä?
— En taiteen tuntijana, mutta ihmisenä.
— Sain siis rukkaset? — Neiti Aaltio nauroi veitikkamaisesti.
Martti meni hämilleen. Olikohan hän taas ollut epäkohtelias? Hänen olisi tietysti vain pitänyt kiittää kohteliaasti. Niin kai toiset olisivat tehneet.
Hän koetti parannella asiaa vakuuttamalla, että hän tietysti oli kiitollinen opastuksesta. Mutta neiti Aaltio vain nauroi. Nyt ei häntä enää haluttanut lähteä oppaaksi. — Mutta minulle jää tämän johdosta saamista teiltä, maisteri. Ja kun ensi kerralla pyydän, ette saa kieltäytyä. Muistakaa. Tehän tahdotte tehdä hyvää ympäristöllenne?
Martti sai syvän, säteilevän katseen, joka kauan seurasi häntä. Hän ajatteli sitä illallispöydässäkin, kun neiti Aaltio tapansa mukaan oli sanasotana herrojen kanssa. Olisivatpa toiset nähneet tuon katseen! He olisivat ihmetelleet ja — kadehtineet. He saivat vain ihailla pinnallista kiiltoa. Hän, Martti, oli saanut jotain syvällisempää ja parempaa.