— Niin, siihen aikaan, kun minä tulin lyseoon, oli vielä tapana "kastaa" vastatulleet lyseon nurkalla rännin alla olevassa suuressa sammiossa. Ilma oli hyvin kylmää, kun minä sain "kasteeni" — eikä toimituksessa suinkaan menetelty hellävaroen. Heikko kun olin, sain aikamoisen yskän, niin että opettajat monesti tunnilla lähettivät minut ulos yskimään. Pahinta kaikesta oli kuitenkin, jos välitunnilla sattui yskittämään niin, että joku yläluokkalaisista sen kuuli. Silloin minut heti kovakouraisesti otettiin tutkittavaksi "kasteen vaikutuksista". Sentähden pakenin yskän kohdatessa tavallisesti lyseon pihamaan perimmäiseen soppeen. Tällaisella pakoretkellä tutustuin ensi kertaa Väinö Eerolaan. Olin pitkän halkopinon suojassa, en vain yskimässä, itkeä tihuutin siellä myöskin. Olin todella sairas. Minun oli milloin kuuma, milloin kylmä ja kaikkein pahimmiten vaivasi koti-ikävä. Luulin olevani aivan yksin, kun äkkiä kuulin iloisen äänen tiedustelevan, kuka tällaisessa piilossa karisteli kurkkuaan. Minulla lennähti sydän kurkunpäähän, sillä minä pelkäsin yläluokkien pitkiä poikia kuin pahimpia vihollisiani. Ja nyt näin aivan vieressäni tällaisen peloittavan pitkän pojan. "Älähän säikähdä, en minä ole ihmissyöjä", sanoi poika nauraen, laski kätensä olalleni ja arveli isällisesti: "Taidat olla liian heikko mies tämän kaupungin lyseolaiseksi."
Martti keskeytti äkkiä kertomuksensa. Hän tunsi omaksi harmikseen, että taaskin punastui. — Kovinpa yksityiskohtaisesti minä nyt rupesin selostamaan kaikenmoisia pieniä lapsuudenmuistoja.
— Itsehän minä pyysin teitä kertomaan. — Neiti Aaltio loi vierustoveriinsa pikaisen, läpitunkevuudellaan hämmentävän ja samalla kaikkea tarkastelua väistävän katseen. Sitten hän pyysi jatkoa.
— Sinä päivänä läksin koulusta Eerolan seurassa. Ja voin liioittelematta sanoa, että kohosin sen kautta arvossa sekä omissa että toisten silmissä. Eerola oli tosin vasta kuudennella luokalla, muita pituutensa puolesta hän olisi kelvannut vaikka kahdeksannelle. Ja monessa muussa suhteessa myöskin. Siksi hän nautti suurta arvonantoa yläluokkalaistenkin piirissä.
— Ja te olette olleet ystäviä tuosta ajasta alkaen?
— Sanan täydessä merkityksessä. Me kirjoitamme ani harvoin toisillemme. Ja kun oleskelemme samalla paikkakunnalla, voi kulua pitkiäkin aikoja ilman että tapaamme. Mutta me emme vielä kertaakaan ole pettyneet emmekä tule pettymään toistemme suhteen.
— Takaamatta paras.
— Vaikken luottaisikaan itseeni, luotan häneen. Siksi voin taata.
— Ja te uskotte todella, että on olemassa ehdottoman luottamuksen arvoisia ihmisiä? Minä en ainakaan tunne ketään sellaista.
Martti Jänne näki kosteaa kiiltoa muutamissa poskia sipaisevissa pitkissä silmäripsissä, ja neiti Aaltion suun ympärillä väreili piirre, joka painoi kuin pilven hänen otsalleen.