— Oletteko, neiti Aaltio, kuullut eräästä, jolle kerran sanottiin:
Hyvä mestari. Hän vastasi: Ei kenkään ole hyvä paitsi Jumala.
— Te käytätte korkeita vertauskuvia.
— Korkea ihanne opettaa käyttämään oikeata mittapuuta myöskin itsekoettelemuksessa.
— Mutta minä tahtoisin kuulla niistä harvoista, joiden kanssa te seurustelette.
— Ensi sijassa on äitini mainittava.
Syntyi hetken vaitiolo. Neiti Aaltion kasvoille kohosi tumma puna. Hän tuijotti hetken hiekkaan, johon hän päivänvarjollaan piirusteli kuvioita, sitten katse kohosi ja tähtäytyi ankaruutta täynnä Marttiin. — Se, joka sanoo: minulla on kymmenen miljoonaa, sellaisella äänellä kuin sanoisi hän: minulla on kymmenen markkaa, hän ei tiedä mitä hän puhuu. — Minä en ymmärrä.
— Niin, ette ymmärräkään, mitä puheenne tietää sille, jolle ei edes ole äidin muistoa suotu. Minun äitini kuoli, kun synnyin.
Taas syntyi äänettömyys. Martti olisi tahtonut sanoa jotain, mutta sanat tuntuivat tänä hetkenä hänestä tyhjänpäiväisiltä ja kömpelöiltä. Siksi hän vaikeni. Viimein tarttui neiti Aaltio itse puheeseen. — Ja se kasvinkumppani, jolle olette kirjoittamassa, kuuluu myöskin pieneen, valittuun piiriinne? Uskotteko minua, jos sanon, että olen selvillä siitä, minkälainen hän on. Minä aivan kuin näen hänet silmäini edessä. Hän on tuollainen hiljainen, hyvä, aina ystävällinen nainen kuin äitinnekin. Ja hyviä, hyviä elämä tarvitsee — ei muita. Neiti Aaltion äänenvärinä pisti omituisesti Martin korvaan. Mitä se oikeastaan ilmaisi? Mielenliikutustako ainoastaan? Vai katkeruutta? Vai mitä? Martti ei ymmärtänyt.
Gongongi kutsui samassa aterialle keskeyttäen siten puhelun. Mutta kohta lunchin päätyttyä ehdotti neiti Aaltio yhteistä kävelyä puistoon. Hän tuntui Martista tänään monessa suhteessa toisenlaiselta kuin ennen. Hän oli puettu yksinkertaiseen pumpulipukuun, jonka ainoana koristuksena oli pieni, lapsellisen siro pitsikaulus. Hän tuntui tänään ensi kertaa oikein kodikkaan suomalaiselta. Ja käytökseltäänkin hän oli toisenlainen kuin ennen. Hemmoiteltu, oikkuileva suuren maailman lapsi, joka antoi letkauksia sekä oikealle että vasemmalle sellaisella taidolla, ettei kukaan saanut häntä nolatuksi, oli kadoksissa. Tyyni, suomalainen tyttö kulki nyt Martin vieressä houkutellen häntä kertomaan yhä enemmän ja enemmän sekä lähimmästä ympäristöstään että itsestään.
Martti, joka ei yleensä pitänyt paljosta puhumisesta, innostui tällä kertaa aivan huomaamattaan. Kuukausiin hän ei ollut tavannut ihmistä, jolle hän olisi voinut puhua niistä muutamista, joita hän sisimmässään yhtenään kaipasi: äidistä, Eirasta ja Väinö Eerolasta. Siksipä tilaisuus, joka hänelle näin odottamatta tarjoutui, tempasi hänet kokonaan valtoihinsa.