— Nyt, nyt minä sanon sen kaiken — — kerron elämäni koko tarinan. Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista. Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä. Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?
— Miksi te puhutte kaikista? — Martinkin ääni värisi liikutuksesta.
— Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän? Naista he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? — Yksi! — Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän jatkaa. — Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".
Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö, jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä, nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt linnunpoikanen.
— Rakas, rakas! — Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä hiuksia. — Mutta minähän en vielä tiedä — Die Finnländerin ja neiti Aaltio — muuta en minä — —
— Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? — Pää kohosi ja poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. — Sonja — sinun Sonjasi.
Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä oli sairastunut.
— Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.
— Ja minä seuraan.