PESÄÄ RAKENTAMASSA
Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita. Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen. Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.
Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti
itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja
Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin
Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.
Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen. Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.
Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.
Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä, silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.
— Sonja, hyvänen aika!
— Niin, nyt minäkin olen täällä! — Sonja teki kepeäliikkeisen kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin toiselle, sitten toiselle poskelle.
— En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!
Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän osasi antaa arvoa omalle kodille.