Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. — Kihloissa, etkä ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli jotain uutta.
Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava katse. — Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä — minä rakastan.
— Siltä se kaikista tuntuu — alussa.
— Minä en puhu muista, itsestäni vain.
— Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä muut näissä asioissa ovat kokeneet!
Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. — Kuules täti, säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa, joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.
Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. — Kyllä sinä niistä korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.
— Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko sinä kultaseni sellaista miehestä!
— Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on
Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos — ei mikään jäljennös.
— Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota!
Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.