Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi Marttia. Ero — tämä ensimmäinen — tuntui yhtä luonnottomalta kuin sietämättömältä.
Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet kestettävinä!
— Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti alkoi riisuutua.
Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia, joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi — niitä hän oli suudellut. Ja poskia — otsaa… Mutta huulia ei vielä kertaakaan. Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät olleet voineet vastustaa.
Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen, että muu oli jäänyt syrjään.
Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle kuin Martti.
Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita; siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi vain huvikseen oli leikitellyt.
Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona. Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.
Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti — jos voisi tulla puhelimeen — soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin kuulematta voisivat puhella.
Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen makuuhuoneensa seinän takana.