Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta, huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen kuulohermoihinsa. — Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.
Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes senkään vertaa!
— Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. — Etkö tahdo, tuli hetken perästä. — Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen. Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!
Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.
Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen, jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli tottunut ihan toisenlaiseen!
— Minä en siis voi mitään — kuului Sonja kysyvän. — Ehkä onkin paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?
Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli.
Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!
Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! — Ääni oli kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.
Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki, pyyhki kiireisesti kyyneleitään.
— Tule, tule! — Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen, sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alle. — Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?