— Rakkauden ihme — Sonja nauroi. — Kello lähentelee muuten jo yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen vaimo.
— Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan kuulla, nuhteli täti.
Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.
— Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. — Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun sinun noin piti rukoilla.
— Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen — eikä usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.
Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa kihlauksesta tädille.
Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen kykenisikään.
Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.
Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua asemasillalta.
Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia. Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa. Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien peittämät mättäät loistivat sen lomitse.