Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni, köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa, jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona? Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi kokonaan pitäneensä heidät vallassaan — niin kauan kuin hän tahtoi.
Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.
Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti. Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi täyttänyt koko hänen olemuksensa.
Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa, sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.
Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.
Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina, ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö, josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.
Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama silmänsä ihasteli.
Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta. Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?
Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin, käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään astumaan pihaporttia kohden.
Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän. Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta, pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata vastaan.