— Täti! — Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi. Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena oli valmis tuhlailemaan monelle — ja ei vähin silloin kun hän joko itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen. Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa oli kankea. — Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän yksikantaan. — Tervetuloa!
— Sinä rakas, rakas täti! — Sonja puristi häntä uudelleen ja kiihkeästi! — Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas tapaamme.
— Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin, että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. — Voi täti, sanoi hän äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut tapana istua, — tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron tyyneyttä.
Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. — Onhan tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.
— Miks et sitten sano suoraan?
— Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.
— No, älä sitten näin anna herutella!
— Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.
Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. — Vai olet sinä kihloissa, sanoi hän. — Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.
Sonja nauroi. — Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.