— Ottikohan se voitto kovalle?
Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään. — Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä ennen?
Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle puolelle. — Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.
Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin täälläkävijän kaulaan. — Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. — Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko, ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.
— Niinhän se taitaa olla. — Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.
— Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin mielesi tekee pois.
Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.
Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman. Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.
Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo oli luonut kylmän henkäyksensä.
Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki.
Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä.
Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin
vetääkseen sen paremmin päälleen.