— Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. — Martin joka liike oli hellyyttä täynnä.
Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen. — Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa kumartunutta.
Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.
— Eira, kuiskasi sairas hiljaa.
— Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili tyytyväisesti.
— Ja Marttisi on tässä. — Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin käsiin. — Sinun oma poikasi, äiti.
Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.
— Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.
Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui tuskaiseksi. — Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten lähde. Hänen täytyy säästyä!
Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen rauhoittui. — Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun, vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole muita. — Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin keskeytystä peläten. — Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni — elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko, etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. — Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. — Mutta ne kuolivat kaikki — pelosta — pelosta. — Ääni painui kuiskaukseksi. — Hänellä oli hurjat hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.