Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka olet mies? — Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin, että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.
Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.
Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua, sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.
Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen? Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?
Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta.
Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. — Ne mäet, ne mäet — hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina ja tuijottavina auki. — Minä katkeroidun — jos se ainoakin otetaan, hän sopersi.
Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin pienelle lapselle.
Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea tullessaan.
Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.
Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut. Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.