— Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut huomata.
— Enkö ole tuntenut?
— Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku
Martiksesi.
— Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä ymmärsin tunteesi juuret.
Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti estellä, hymyili sairas vain. — Sinä olit minun onneni. Anna minun elää kaikki uudelleen.
Martti ajatteli Sonjaa. Nyt kun äiti oli tajussaan, vieläpä tuntui unesta virkistyneeltä, olisi ehkä ollut mahdollista kertoa kaikki. Jos äiti ei vain niin itsepintaisesti olisi seurannut omaa ajatusjuoksuaan.
— Sinä surit usein omaa huonouttasi, sillä sinä asetit päämäärän korkealle. Meillä oli samat ilon-, samat surun säveleet sielussamme. Minä tahdon kertoa tästä, että ymmärtäisit itseäsi ja tietäisit, jos — jäät yksin. — Sairas sai pienellä ponnistuksella kätensä nousemaan ja laski sen Martin painuneelle päälle, johon se jäi lepäämään siunaten ja hyväilevästi.
Kun Martti viimein hiljaa liikahti, oli äiti uudelleen vaipunut unen tapaiseen horrostilaan. Varovasti hän korjasi sairaan päänalusta mukavammaksi. Sitten hän nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jossa alkoi levottomasti mittailla lattiata.
Kun tulisi edes Eira, että saisi puhella!
Hän katsoi kelloaan. Kimakka vihellys halkoi samassa ilmaa ja matkan päästä kuului junan jytinä. Paikallisjuna saapui kai, ja Eira samalla. Ja näihin aikoihin Sonjakin sivuutti aseman matkalla tätinsä luokse.