Miten lähellä toisiaan he nyt olivat nuo molemmat — ilman että sitä aavistivat ja ilman minkäänmoista käsitystä siitä, miten lähelle toisiaan he muutenkin olivat joutuneet. He tulisivat tietysti aivan kuin sisariksi. Sillä sisar Eira sittenkin oikeastaan oli. Martti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan. Ja niin hyvä kuin Eira oli, olisi hänellä tietysti sisarellista rakkautta myöskin Sonjalle.
Kunpa vain löytyisi voima, joka äidin parantaisi! Sonjankin tähden. Hän oli sekä äidin, sisaren että kaiken, kaiken sen tarpeessa mikä vain saattoi hänen orvonelämäänsä rikastuttaa. Hänen elämällään oli tähän asti ollut paljon ulkonaista kuorta ja kiiltoa, mutta vähän, niin vähän elämälle todella arvoa antavaa sisältöä.
Tieltä kuului läheneviä askelia, jotka palauttivat Martin nykyhetkeen. Eira tuli tienkäänteessä näkyviin. Ja samassa oli kuin hänen rinnalleen olisi ilmestynyt toinenkin. Vastakohtaisuuden voimako toi Sonjan siihen? Tai ehkä Martin kaipaavat ajatukset? Joka tapauksessa Martti aivan kuin näki Sonjan tuossa Eiran rinnalla, näki hänet sirona, hohtosiipisenä kesäperhosena ja Eiran hänen vieressään pienenä, vaatimattomana harmaavarpusena.
Martti ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota Eiran ulkonaiseen ihmiseen. Hän tuskin olisi voinut tehdä kenellekään selkoa siitä, oliko Eira kaunis, ruma vai keskinkertainen. Hänellä ei ennen ollut olemassa mittapuuta eikä ulkonaisia arvoja. Mutta nyt hän oli oppinut. Ja se tuntui tänä hetkenä melkein pahalta.
Hänen kätensä ojentautuivat suurella sydämellisyydellä kasvinkumppania kohden. — Terve, tervetuloa! Olen niin kovin odottanut sinua. Mehän tuskin tapasimme eilen.
Eiran kävelystä punoittaville poskille valahti entistä lämpimämpi puna ja hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lämmin hohde, kun katse tutkivana, miltei läpitunkevana kääntyi Marttiin. — Sinä olet muuttunut, sanoi hän harvakseen.
— Puhutaan siitä toiste!
Vai oli siinä oikein puhumista. Eira vavahti. Hän alkoi aavistaa nähneensä enemmän kuin hän itse ymmärsikään. Ja omituiset, epämääräiset tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Mutta Martti, joka kiihkeästi halusi kuulla äidistä, hänen tautinsa puhkeamisesta, syistä hänen heikontumiseensa ja kaikesta muusta, veti Eiran rinnalleen huoneen perällä olevaan sohvaan, josta he saattoivat pitää nukkuvaa silmällä. Siinä hän, katse vuoroin Eirassa vuoroin äidissä, alkoi kysellä. Hän pelkäsi sitäkin, että jos oli viipynyt liian kauan poissa kotoa. Ikävä oli ehkä kuluttanut äitiä.
— Mitä katunetkin elämässä, Martti, tätä viimeksi kulunutta aikaa ulkomailla et tarvitse tätiin nähden katua. Tietäisit, kuinka hän nautti siitä, että olit kauniissa ympäristössä ja lepäämässä! Mutta nyt minä olen kertonut, ja nyt on sinun vuorosi, Martti. Saatpa vielä alkaa keskeltä. Minä olen jo selvillä alusta. Minä aavistan.
— Sinä olet helmi, Eira! Et arvaa, miten suuriarvoista on voida säästää sanoja siinä, missä jok'ainoa sana tuntuu kovin kömpelöltä ja heikolta. — Martti puristi Eiran molempia käsiä, silmissään säteily, joka heitti kauniin kajastuksen Eirankin kasvoille.